Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kirja-arvio: Rajattomasti rahaa niukkuudessa

Vallitseva talousoppi lähtee siitä, että julkinen raha on niukkaa ja luonnonvarat ovat loputtomia (ehtyvää luonnonvaraa voidaan rajattomasti korvata muilla luonnonvaroilla ja ihmisen rakentamalla fyysisellä pääomalla). Paavo Järvensivu kääntää asetelman innostavalla tavalla päälaelleen tuoreessa kirjassaan Rajattomasti rahaa niukkuudessa. Hänen mukaansa valtiolla ei tarvitse olla pulaa omasta valuutastaan, vaan pulaa on luonnonvaroista sekä ehtyvien esiintymien että ympäristöhaittojen muodossa.




"Resurssien taju". Hyvästä tietokirjasta jää usein yhden tai kahden sanan käsite elämään omaa elämäänsä. Talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivun kirjassa Rajattomasti rahaa niukkuudessa toistuu "resurssien taju", millä kirjoittaja tarkoittaa ymmärrystä rajallisista luonnonvaroista ja mahdollisuuksista tuottaa päästöjä. Talouskeskustelussa usein todetaan, että taloudessamme on käyttämättömiä resursseja. Käyttämättömiä resursseja? Käytämme Suomessa useamman maapallon edestä luonnonvaroja ja globaalistikin ollaan arviolta puolentoista maapallon kulutuksessa. Taloudesta keskustelun yksi ongelma onkin se, että sitä vaivaa resurssien tajun puute.

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, viljelysmaan köyhtyminen, luonnonvarojen ehtyminen eivät näy talousviisaiden puheissa resursseista, koska heille niukkoja resursseja ovat työ ja pääoma. On myytti, että taloudellisen tuotannon arvo on hitaasti, mutta varmasti irtautumassa luonnonvarojen käytöstä (tarkempaa perustelua kaipaava voi tutustua kirjoitukseeni täällä). Autorahoitusmyyjä todennäköisesti palkataan oletuksella, että autojen myynti kasvaa. Mikäli autojen myynti vähenee, niin vipuvarsi vääntää myös rahoitusmyyjän tarpeettomaksi. Aineellisen kulutuksen päälle on rakennettu paljon aineettomana pidettyä taloutta, joka ei ole riippumatonta aineellisesta kulutuksesta. Savupiiput on usein siirretty kehittyviin maihin, mutta globaalien toimintaketjujen muodossa riippuvuus on edelleen olemassa.

Nykyinen niukan julkisen rahan malli kannustaa keräämään verotuloja myös hyvin epäekologisesta tuotannosta ja kulutuksesta. Niukan rahan malli toimi hyvin silloin kun olimme kaukana taloudellisen kasvun rajoista. Nyt rajat alkavat näkyä ympäristöongelmien ja luonnonvarojen ehtymisen muodossa. Rajattoman julkisen rahan mallissa ei ole mielekästä ylläpitää saastuttavaa tuotantoa vain sen takia, että sen tuotannon tuottaminen ja kuluttaminen tuottaa verotuloja ja työpaikkoja. Valtio voi velkaantua omassa valuutassaan, jos niin halutaan, se ei ole ehdoton rajoite vaan sopimusvarainen asia. Luonnonvarojen niukkuus puolestaan on aitoa ja absoluuttista. Rajattoman julkisen rahan ei välttämättä tarvitse johtaa suureen inflaatioon. Talous on deflaatiokierteen partaalla niin euroalueella kuin monella muullakin valuutta-aluella, joten inflaatio on riskeistä pienimpiä ja käy huonoksi perusteeksi tyrmätä rajattoman rahan malli.

Pääministerimme piti televisiossa taannoin puheen, jossa hän sanoi, että "näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat." Raha on kuitenkin poliittisella päätöksellä muutettava sosiaalinen sopimus eikä oikeasti niukkaa. EKP:n määrällisen kevennysohjelman toimeenpano ja tuoreet vihjailut sen laajentamisesta vahvistavat tämän. "Rahat loppuvat" on kuitenkin huolena aito ja väitteen takana täytyy siis olla jotain paljon perusteellisempaa. Järvensivu tulkitsee, että taustalla on pula luonnonvaroista. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä (toki väestön vanheneminen ja tuloerojen kasvu tuovat pikantin mausteensa tähän soppaan). Pääministerin puheessa on totuutta kuitenkin toinen puoli: "näin emme voi jatkaa".

Meillä on kaikilla hyvä käsitys mikrotaloudesta. Lahtisten perhe ei voi velkaantua loputtomasti, vaan jollain aikavälillä menot on sopeutettava tuloihin. Näin on, mutta valtion tasolla tämä ei pidä paikkaansa. Lahtisia ja korhosia summaamalla emme pääse valtioon. Valtion talous on makrotaloutta, jota ei kannata ajatella summana mikrotoimijoista. On vaikea kuvitella harhaanjohtavampaa kielikuvaa kuin se, että pääministeri on Oy Suomi Ab:n toimitusjohtaja. Raha on rajattoman rahan mallissa kaikille mikrotoimijoille niukkaa kuten nykyisin, mutta ei valtiolle. Järvensivu rakentaa rajattoman rahan mallinsa jälkikeynesiläiseen rahateoriaan. Jälkikeynesiläistä rahateoriaa kirjassa ei juuri käydä läpi, mutta kirjan viesti on, että rajattoman rahan malli sopii hyvin yhteen ekologisen remontin kanssa. Tästä olisin kaivannut kirjassa vielä enemmän pohdiskelua, vaikka perusteluissa ei ristiriitoja ole havaittavissa.

Kirjan alkupuoliskolla ajattelin muutaman kerran, että kirjoittaja ei ota huomioon sitä, että Suomi ja Eurooppa ovat hyvin tuontiriippuvaisia energian ja luonnonvarojen suhteen. Epäilyni paljastui ennenaikaiseksi, sillä kirjan sivulla 96 todetaan selvästi, että rajaton raha ei koske eri valuutta-alueiden välillä käytävää kauppaa. Tämä ei kuitenkaan ole kirjan mukaan lopulta takaisku. sillä Suomi ja Eurooppa tulisivat itseasiassa vähemmän riippuvaiseksi energian tuonnin suhteen, mikäli rahaan suhtauduttaisiin rajattomana ja optimointi kohdistuisi rahan sijaan luonnonvarojen kulutukseen.

Tunnustan suhtautuneeni ennakolta erittäin positiivisesti tähän kirjaan, koska pidän nykyistä tapaamme hoitaa julkista taloutta lähes varmasti epäonnistuvana hiukankin pidemmällä aikavälillä. Uteliaan positiivinen asenteeni kesti kirjan lukemisen loppuun, mikä kertoo siitä, että en havainnut loogisia heikkouksia kirjassa esitellyssä mallissa. Pidän Järvensivun näkemyksiä luonnonvarojen ehtymisestä perusteltuina. Resurssikysymysten lisäksi hän on hyvin perillä taloudesta. Jo tältä pohjalta Järvensivun esittämään rajattoman rahan malliin on minusta kaikki syyt suhtautua vakavasti otettavana vaihtoehtona.

Kuinka realistinen kirjan esittämä rajattoman rahan malli on? Tähän en osaa muuta kuin arveluja esittää. Jos Järvensivun esittämä malli tuntuu epärealistiselta, niin kuinka realistista on, että nykyinen malli ei ajaudu jonkinlaiseen umpikujaan? Kirjan mukaan kapitalismista ei tarvitse luopua, eikä välttämättä eurosta ja rahajärjestelmästä muutenkaan. Tämä lienee hyvä asia, sillä tunnetusti pidetään helpompana kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Rajattoman rahan malli asettaa markkinasignaalin optimoimaan oikeasti niukkojen resurssien käyttöä nykyisen rahan määrän optimoinnin sijaan. Hiljan kerrottiin englantilaisesta teini-ikäisestä, joka matkusti Sheffieldistä Essexiin. Matka oli edullisempaa tehdä lentäen Berliinin kautta kuin käyttää junaa - matkanteon vaihtoehtojen hinnoittelussa ei ollut resurssien tajua. Lentopolttoainetta ei juurikaan veroteta. Rajattoman rahan mallissa se matkanteko, joka on luonnonvarojen kulutukseltaan kestävin, olisi useammin myös edullisin vaihtoehto. Onko rajattoman rahan mallin käyttöönoton suurin este kuitenkin se, että olemme fiksoituneet ajattelemaan valtiontaloutta lahtisten ja korhosten yksityistalouden, makrotasolla hyvin virheellisten mallien kautta? Tai se, että ajallemme on tyypillistä vaihtoehdottomuus?

Mitäpä jos nykyiselle kurjistavalle leikkauskierteelle onkin olemassa vaihtoehto? Mitä jos nykyiselle ekologisesti ja yhä enemmän myös sosiaalisesti kestämättömälle tavalle hoitaa julkista taloutta on vaihtoehto? Mitä jos talousviisaille ja päättäjille ilmaantuu resurssien tajua? Mitäpä jos rahaan osattaisiin suhtautua luonnonlain sijaan sosiaalisena sopimuksena, joka voidaan solmia uudelleen? Luonnonvarat (niin nielujen kuin lähteiden osalta) eivät ole sovittavissa ja neuvoteltavissa. Ne ovat oikeasti niukkoja eivätkä rajattomasti käytettäviä resursseja. Aikanaan orjuudesta luopumista ei pidetty taloudellisesti realistisena. Fossiiliset polttoaineet mahdollistivat viime kädessä orjuudesta luopumisen. Mahdollistaisiko rajaton raha ja toivottavasti kasvava resurssien taju edes hiukan helpomman siirtymisen fossiilisten polttoaineiden jälkeiseen yhteiskuntaan?

Rajattomasti rahaa niukkuudessa tuo merkittävän panoksen keskusteluun elämäntapamme uudistamisen tarpeesta ja esittelee minusta uskottavan vaihtoehdon, joka toivottavasti pääsee laajempaan pohdintaan. Business as usual ei ole kestävä vaihtoehto, kattilan vesi lämpenee. Sammakko tunnetusti hyppää kattilasta ennen kuin vesi käy liian kuumaksi. Yhteiskunnat ovat jäykempiä loikkaamaan kuin sammakko. Historia kertoo yhteiskunnista, jotka eivät loikanneet ajoissa ja niistä muutamasta, jotka ehtivät loikata. Tällä kertaa luonnonvaroja (lähteiden ja nielujen merkityksessä) käytetään liikaa globaalilla tasolla. Järvensivun ehdottama loikka on siinä mielessä helpolta tuntuva, että siinä käytetään niitä vahvuuksia (kuten markkinahinnan kantama signaali niukkuudesta), joita nykyisissä rakenteissa on, ja vieläpä suhteellisen pienin muutoksin. Loppuviimein Järvensivun ehdottama rajattoman rahan malli ei minusta tunnu rakenteellisesti kovin suurelta muutokselta, mutta henkisesti loikka (julkisen) rahan niukkuudesta luonnonvarojen niukkuuden tajuun lienee monelle suuri. Kirjaan kannattaa joka tapauksessa tarttua ja sen sanomaa pohtia, sekä itsekseen että mahdollisuuksien mukaan myös ääneen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti