Seuraa sähköpostitse

maanantai 21. marraskuuta 2016

VM:n kansantalouden malli ristiriitainen

Sunnuntain Hesarissa oli hyvä juttu Suomen kansantalouden mallintamisesta valtiovarainministeriössä ja Suomen Pankissa ja mallien tulosten käyttämisestä poliittisen päätöksenteon pohjana. Ovatko sisäiseen ristiriitaan ja kyseenalaisiin oletuksiin pohjaavat mallit lopulta hyvä ajattelun tuki ja politiikan väline? 




Hesarin juttu nosti oivallisesti esille Exceliin ja yhtälöihin piilotetun poliittisen vallan. Otan itse kantaa mallin (DSGE) luonteeseen.
Aino ja Kooma perustuvat niin sanottuun uuskeynesiläiseen makrotalousteoriaan. Siinä oletetaan, että jos talous sukeltaa tai ylikuumenee, se palaa aina pidemmän päälle takaisin luonnolliselle kasvu-uralle, tasapainoon. (Hesarin jutusta 20.11.2016)
Toisin sanoen talous palaa loputtoman kasvun tielle kun ulkoisen shokin vaikutus on ohi. Talous vieläpä kasvaa tasapainotilassa. Tässä ei ole kyse siitä, että toimittajat siteeraisivat tai olisivat ymmärtäneet väärin. Juttu on talousjournalismia parhaimmillaan. He nimenomaan siteeraavat jutussa oikein: talouskasvu on vallitsevassa talousopissa tasapainotila, johon palataan. Tässä on kuitenkin sovittamaton sisäinen ristiriita: talouskasvu ja tasapainotila eivät voi vallita samaan aikaan. Talouskasvu, kuten mikä tahansa kasvu, on poikkeama tasapainotilasta. Jokin tekijä tai tekijöiden summa pitää talouden poissa tasapainosta, kasvussa, silloin kun talous kasvaa. Se jokin voi olla vaikkapa investointi tehokkaampaan tuotantopääomaan. Vallitsevan talousopin taustalla heijastelee oletus ikuisesta talouskasvusta tasapainotilana, johon aina palataan. Ikään kuin talouskasvu olisi omalakinen, ihmisestä itsestään juontuva tasapainotila, joka ei koskaan lopu kunhan mikään "shokki" ei siihen vaikuta.
On olemassa aika vähän sellaisia asioita, jotka kasvavat omalakisesti saati ikuisesti. Jos ajattelee vaikka lapsen kasvua, on kasvuhormoni se tekijä, joka pitää kasvua yllä. Sen erittyminen laantuu aikanaan, jolloin ihmisen pituus on tasapainotilassa (ainakin likimäärin). Bakteeriviljelmässä bakteerien kasvun mahdollistaa sokeri. Kun sokeri ehtyy ja/tai bakteerin kasvuliemeen erittämät "myrkylliset" aineenvaihduntatuotteet estävät kasvun, bakteerien määrä on tasapainossa ja kasvu loppuu. Taloudessa schumpeterilainen luova tuho on esimerkki epätasapainotilasta, jossa talous kasvaa. Talouskasvu tasapainotilassa on looginen mahdottomuus, joten se ei ole hyvän talousmallin lähtökohta. Kuten Robert Ayres (2016) asian ilmaisee:
...However, continuous growth-in-equilibrium does not occur in practice, and is virtually a logical self-contradiction, since growth only occurs when there is a dis-equilibrium of some sort.. ...growth of the economy as a whole is typically presented as a monotonic increase while the system is in equilibrium. This is misleading... ...because growth-in-equilibrium is essentially impossible, given that growth is fundamentally a disequilibrium process...
Taloutta voi ajatella systeeminä, johon vaikuttaa sekä talouden kokoa kasvattavia että pienentäviä palautekytkentöjä. Hidastavasta, negatiivisesta palautekytkennästä esimerkiksi käy ilmastonmuutoksen eteneminen (satojen pienentyminen ja helleaaltojen yleistyminen ja piteneminen heikentävät talouden tuottavuutta) tai väestön ikääntyminen. Positiivisten palautekytkentöjen esimerkkejä voisivat olla investointi tuottavampaan tuotantopääomaan tai tuotekehitykseen. Talous kasvaa, jos positiiviset palautekytkennät pääsevät voitolle hidastavista (esim. sokerin bakteerikasvua ylläpitävä vaikutus on suurempi kuin myrkyllisten aineenvaihduntatuotteiden). Bakteerien kasvuliemeen kerääntyvät aineenvaihduntatuotteet lopettavat tietyn kynnyksen ylittymisen jälkeen bakteerien kasvun, vaikka sokerista ei olisi pulaa. Aivan samalla logiikalla hiilidioksidin kertyminen ilmakehään ja meriin on tekijä, joka pääsee niskan päälle kaikista taloutta kasvattavista tekijöistä mikäli CO2-päästöt kasvavat riittävän kauan. Tämä tarkoittaa, että fossiiliseen energiaan perustuva talouskasvu lakkaa tavalla tai toisella - toivottavasti mieluummin vaikkapa schumpterilaisen luovan tuhon kautta ei-fossiilisen energian korvatessa fossiilisen energian kuin että talous "tukehtuu" oman toimintansa sivutuotteena syntyviin kasvihuonekaasuihin.

Voidaan toki keskustella, että onko ikuinen, loputon talouskasvu mahdollista. Onko talouskasvuun ikuisesti tarjolla "sokeria ja kasvuhormonia" ja saadaanko "aineenvaihduntatuotteet" eli CO2, merten ekosysteemien tuhoutuminen jne. ajoissa kuriin vai tuleeko jossain vaiheessa tilanne, että talouskasvu yksinkertaisesti päättyy omaan mahdottomuuteensa? Tähän minulla ei ole varmaa vastausta. Moni taloustieteilijä pitää loputonta talouskasvua aivan mahdollisena. Toisaalta moni (mm. Lawrence Summers, Paul Krugman, Tyler Cowen, Robert Gordon) on päätynyt järkeilemällä hitaan tai peräti nollakasvun aikaan tulevina vuosikymmeninä.
Olisi hyvä ainakin tiedostaa, että talouskasvu ei ole omalakinen, automaattinen prosessi tai tasapainotila johon aina väistämättä palataan kun ulkoinen shokki on ohi. Talouskasvua hidastavien tekijöiden kertyminen liian suureksi jo lähitulevaisuudessa on mahdollista. Tällaisia mahdollisia tekijöitä ovat esimerkiksi kasvavat tulo- ja varallisuuserot, kvartaalikapitalismi, jossa lyhyen tähtäimen tuloksia ei vaaranneta pitkäaikaisilla tuottavuutta parantavilla investoinneilla, veroparatiisit ja verosuunnittelu, velan* jatkuva kasvu tuotantoa nopeammin, väestön ikääntyminen, kasvihuonekaasupäästöt, luonnon monimuotoisuuden heikentyminen... Osa näistä tekijöistä on luonteeltaan poliittisia ja osa myös teknologisia. Lyhytnäköinen kvartaalikapitalismi ei ole kovin vanha ilmiö eikä ole teknologisia esteitä päästä siitä eroon. Veroparatiiseista ja kasvavista tuloeroista eroon pääseminen on haastavaa poliittisesti, mutta ei teknisesti.
Onko kestämättömiin oletuksiin perustuvilla talousmalleilla laajempaa merkitystä? Mitä väliä? Itse olen huolissani siitä, että politiikkaa tehdään ristiriitaisiin talousmalleihin perustuen, mikä voi edesauttaa järkevien politiikkatoimien sulkemista jo ennalta pois. Kuten tuosta Hesarin jutusta käy ilmi, politiikkaa tehdään näihin malleihin perustuen. Jos ajattelun tukena oleva malli on epärealistinen ja ristiriitainen, onko realistista olettaa politiikkaa, joka on realismiin perustuvaa? Jos mallit olettavat loputtoman talouskasvun palaavan, ei ehkä politiikkaakaan osata tehdä muilla oletuksin. Miten esimerkiksi varmistetaan yhteiskunnallisen hyvinvoinnin suotuisa kehitys mikäli talouskasvu hidastuu tai matalan talouskasvun aika pitkittyy entisestään?


Lähde: Robert Ayres, 2016. Energy, Complexity and Wealth Maximization. Springer.

*Velkaa on talouskasvun kannalta karkeasti kahdenlaista; hyvää ja ei-niin-hyvää. Velka voi parantaa velallisen maksukykyä. Esimerkiksi maanviljelijä voi investoida tehokkaampaan puimuriin ja olla varakkaampi kuin ennen velkaa korkojen maksun ja lainan lyhentämisen jälkeenkin. Velka voi myös yhtä hyvin olla lisäämättä maksukykyä (autolaina, muu kulutusluotto...), jolloin se lähtökohtaisesti ei ole niin hyödyllistä velkaa. Velka on talouskasvun edellytys, mutta ei tae siitä. Asuntojen hintakupla on tyypillinen esimerkki kasvavasta velasta, joka ei juurikaan lisää velallisten maksukykyä. Kasvavaa velkaa vastaan ei finanssikuplassa talouden todellinen tuotantokyky välttämättä lisäänny vastaavasti. Viime vuosikymmeninä on monissa kansantalouksissa yhä enemmän velkaa otettu ilman, että velallisen maksukyky samalla kasvaa vähintään korkojen verran. Tällä voi olla suuri merkitys talouskasvulle, ellei trendi käänny. Suomen Pankin mallissa pankkisektori otetaan jo lehtijutun perusteella paremmin huomioon kuin ennen, mikä on hyvä asia. Hyvä katsaus velkakysymyksiin löytyy täältä.

P.S. Täysi tunnustus sille tai niille, jotka nimesivät VM:ssä käytetyn mallin Koomaksi. Ehkä mallin tekijät halusivat nimen muistuttamaan, että mallia on käytettävä harkiten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti