Seuraa sähköpostitse

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hillinnän välillä on valittava?

Usein ajatellaan, että CO2-päästövähennykset eivät juurikaan hidasta talouskasvua vaan saattavat jopa nopeuttaa sitä. Biofysikaalinen talouskasvun tarkastelu viittaa kuitenkin siihen, että ns. kahden asteen tavoitteeseen vaaditut CO2-päästövähennykset ajavat talouden taantumaan. Talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hillinnän välillä voidaan joutua tekemään valintaa. Vai voidaanko valintatilanne kiertää palauttamalla CO2-päästömaksut takaisin talouteen?


Vallitsevan käsityksen mukaan (työn) tuottavuuskasvu ja siten talouskasvu ei juurikaan riipu energian hinnasta tai saatavuudesta. Jos näin on, niin CO2-tonnin hinta voi nousta tulevaisuudessa jatkuvasti aiheuttamatta talouskasvua hidastavaa palautekytkentää. Tämä tarkoittaisi, että CO2-tonnin hinta voisi nousta lähes rajatta ilman että kysyntää tuhoutuu ja talous "ehtii" sopeutua riittävän nopeasti vähähiilisyyteen. Vaihtoehtoisen, biofysikaalisen taloustieteen koulukunnan tutkimukset viittaavat siihen, että työn tuottavuuskasvussa energiankulutuksen kasvulla on ollut suuri merkitys ja että CO2-päästöjen haittoja voidaan sisäistää energian hintaan rajallisesti ilman että talous ajautuu taantumaan (ks. esim. King, 2015). Kahden asteen tavoitteessa pysymiseksi vaadittavat päästövähennykset ovat tämän tulkinnan mukaan niin suuria, että maailmantalous ajautuisi todennäköisesti taantumaan, mikäli ne toteutettaisiin liian etupainotteisesti. 

Jos työn tuottavuuskasvun ja energiankulutuksen kasvun välillä on voimakas riippuvuus, niin vallitsevan talousopin mukaiselta oletukselta, että tulevat polvet ovat meitä varakkaampia ja kykenevämpiä elämään ilmastonmuutoksen haittojen kanssa, voi mennä pohja (Nicholas Sterninkin kritisoi varallisuuden kasvuolettamaa muutama päivä sitten täällä). Ja jos CO2-päästöjen sisäistäminen energianhintoihin hidastaa maailmantalouden kasvua, niin joudumme kysymään, että kuinka paljon haluamme talouskasvua ja kuinka paljon haluamme hillitä CO2-päästöjä. Tämä tarkoittaisi, että kakkua ei voida syödä ja säästää samaan aikaan. Oikeata vastausta kysymykseen, että kuinka ilmastonmuutoksen hillinnän ja talouskasvun välillä olisi valittava, ei ole, mutta keskustelu siitä olisi syytä aloittaa varmuuden vuoksi?

En ole käytännöllisen etiikan tai ilmastonmuutoksen hillintään liittyvien taakanjakokysymysten asiantuntija. Saatan siis olla väärässä kun ajattelen, että tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tulisi painottaa (eli kakkua tulisi säästää enemmän ja syödä vähemmän), koska he eivät ole tekemässä tätä valintaa talouskasvun ja ilmastonmuutoksen voimakkuuden välillä. Jos globaali talouskasvu on hiilibudjetin rajoittama, niin kehittyville talouksille tulisi oikeudenmukaisuuden nimissä varata enemmän tilaa kasvaa? Palaan jäljempänä tähän, että miksi minusta voisi kuitenkin olla mahdollista saada sekä talouskasvua, että ilmastonmuutosta hillittyä.

Vallitsevan talousopin mukaan talouskasvu itsessään on aineetonta, minkä takia ristiriitaa talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hillinnän välillä ei nähdä. Biofysikaalisen taloustieteen koulukunnan mukaan tuottavuuskehitys ei ole riippumatonta energiankulutuksesta, ja kasvun aineettomuus näyttäytyy kyseenalaisena. Markkinatalouteen perustuvaa talousjärjestelmää voinee pitää itserakentuvana, monimutkaisena ja sopeutuvana järjestelmänä, joka lähes automaattisesti "ulosmittaa" kasvaneen tuottavuuskehityksen kasvaneena fyysisenä tuotantona. Ei ehkä ole sattuma, että Suomessa työn tuottavuus asukasta kohti kasvoi 1100 prosenttia 1900-luvun aikana (keskimäärin 2,5 prosentin vuotuinen kasvu), mutta tehdyn työn määrä asukasta kohti väheni vain noin 10 prosenttia sadassa vuodessa eli mittaustarkkuuden rajoissa pysyi käytännössä vakiona. Miksi emme "jäädyttäneet" 1950- tai vaikka 1970-luvun elintasoa ja ottaneet loppuosaa tuottavuuskasvusta ulos lisääntyneenä vapaa-aikana? Ehkä emme vain halunneet. Jos varakkaissa maissa ei olla vielä kyllin varakkaita jäädyttämään materiaalisen elintason kasvua, niin milloin sitten? Kuinka vapaita olemme lopulta valitsemaan kuluttamisen tason ja vapaa-ajan välillä? Sisältyykö nykyisiin rakenteisiin pakkoja, jotka rajoittavat valinnanvapautta?

Käsittääkseni vallitseva talousoppi lähtee siitä, että talous on mikrotoimijoiden valintojen summa ("makrotaloustieteellä on mikroperusta"). Minä uskon, että mittakaavan ja kasvavan monimutkaisuuden mukana tulee erilaisia "emergenttejä" rakenteita ja piirteitä, jotka pienentävät yksilöllistä vapautta valita. Hiukan samaan tapaan kuin yksittäisiä muurahaisia tarkkailemalla ja niiden toimintaa summaamalla ei näe muurahaisyhdyskunnan hierarkkisia piirteitä. Pelkästään Humppilassa sujuvasti eteneviä yksittäisiä autoja tarkkailemalla ei voi aavistaa liikenteen puuroutuvan iltapäiväruuhkassa Los Angelesissa. Sama mikrotoimijoiden aggregointi makroksi ei siis toimi Humppilassa ja Los Angelesissa samalla logiikalla. En ole ihan varma, että muistuttaako se maailma Humppilaa, jossa mikroteoria kehitettiin ja nykyinen, globaali maailmantalous Los Angelesia, mutta minusta kysymys on aiheellinen valinnanvapauden mielessä. Keynes, yksi 1900-luvun tunnetuimmista talousoppineista, ennusti 1930-luvulla että näihin aikoihin talouskasvun tavoittelusta on hallitusti luovuttu ja työtä tehdään vain murto-osa entisestä. Voi olla, että Keynes oli väärässä jo siitä syystä, että olemme taloudellisina toimijoina osana monimutkaista systeemiä, jota kukaan ei ohjaa, mutta johon kaikki vaikuttavat niin että talous kasvaa jos vain suinkin voi.

Talousjärjestelmä näyttää siis ohjaavan moninaisin tavoin ottamaan tuottavuuskehityksen ulos kasvaneena tuotantona vapaa-ajan sijaan (on kuitenkin mahdoton sanoa, että mikä osa tästä on haluttua materiaalisen elintason nousua ja mikä on seurausta mahdollisista "pakoista"). Hyvä kansainvälinen esimerkki on lentomatkustaminen. Lentomatkustamisen polttoainetehokkuus kilometrikohtaista matkustajapaikkaa kohti laskettuna on laskenut yli 60 % vuodesta 1960. Samalla aikavälillä lentomatkailun CO2-päästöt ovat noin kymmenkertaistuneet (lähde). Sähkönkulutuksessa, muissa liikennepolttoaineissa ja jopa asuntojen lämmittämisessä on nähty samat trendit: tuotantokustannusten lasku johtaa kasvavaan kulutukseen (syy-seuraussuhteet ovat huomattavan monimutkaisia, enkä tee tässä oikeutta niiden kuvaamisessa, ks. esim. tämä julkaisu jos tarkempi kuvaus kiinnostaa). OECD-maissa jopa asuntojen lämmitykseen menee suurin piirtein sama osuus kuluttajan menoista kuin 50 vuotta sitten (lämmitys on suhteellisesti edullisempaa nykyisin, mutta karkeasti yksinkertaistaen hellahuoneen sijaan nykyisin lämmitetään myös makuuhuoneet, vierashuone ja työhuone). Tarkoitukseni ei ole moralisoida asumis- ja elämismukavuuden nousua, vaan osoittaa, että ainakin aiemmin tuottavuuskasvu on tyypillisesti johtanut lisääntyneeseen kulutukseen eikä esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden käytön vähenemiseen.

Nykyisellään ei nähdäkseni ole keinoja valita tiettyä yhdistelmää talouskasvun ja ilmastonmuutoksen torjunnan välillä. Olisi kuitenkin mahdollista hillitä ilmastonmuutosta sisäistämällä CO2-päästöjen haitat energianhintoihin. Voisimme siis - ainakin teoriassa - valita kansainvälisen hiilibudjetin ja sallia talouden kasvaa sen puitteissa. Hienovarainen, dynaaminen CO2-päästöjen hinnoittelu olisi lienee paikallaan taantuman välttämiseksi ainakin siirtymäaikana vähähiiliseen energiajärjestelmään. Tällöin hiilimaksut nousisivat kun energian hinta laskee ja päinvastoin. Jos puolestaan on niin, että biofysikaaliseen tarkasteluun perustuva näkemys talouskasvun väistämättömästä aineellisuudesta on auttamatta väärä, niin silloin voimme sekä syödä kakun että säästää sen tuleville polville eli talous voi kasvaa voimakkaasti samaan aikaan kun CO2-päästöt kääntyvät reippaaseen laskuun. Korostan, että kasvussa itsessään ei ole mitään vastustettavaa. Siemenien kasvu puiksi, lapsen kasvu aikuiseksi, neuronien välisten yhteyksien kasvu ja vaikkapa vain "inhimillisen kukoistuksen" (mitä se ikinä onkaan) kasvu ei ole mikään ongelma. vaan kasvun haitat. Jos talouden kasvu perustuu jatkossa johonkin oikeasti aineettomaan, niin en minä sitä vastusta (useat tuoreet ja perusteelliset tutkimukset kertovat, että yhdenkään OECD-maan talouskasvu ei ainakaan vielä ole irtautunut energiankulutuksen ja CO2-päästöjen kasvusta, kun tuonti ja vienti huomioidaan, ks. täältä tarkemmin). 

Minusta toimiva strategia voisikin olla se, että CO2-päästöille asetetaan kansainvälinen budjetti sovitun ilmaston lämpenemistason mukaan (valitulla epävarmuudella) ja samalla yhteiskunnallisten instituutioiden talouskasvupakkoa aletaan purkaa kehittyneissä maissa (mikäli mahdollista). Näin saataisiin ilmastonmuutosta hillittyä ja talous kasvaa jos CO2-päästöjen ulkoiskustannusten sisäistäminen tai muut asiat eivät sitä rajoita. Ulkoiskustannuksia voitaisiin kenties sisäistää dynaamisesti, jolloin CO2-maksut pienenisivät energian hinnan ollessa kallista ja päinvastoin. Näin ylläpidettäisiin tehokkaammin koko ajan kannusteita investoida vähähiiliseen ja energiankäyttöä tehostavaan tuotantopääomaan ja infraan. Jos fossiilisia polttoaineita verotettaisiin dynaamisesti, niin nyt olisi samat kannusteet korvata öljylämmityskattiloita kuin kaksi vuotta sitten öljyn ollessa kallista. Dynaaminen hiilen hinnoittelu parantaisi ennustettavuutta ja alentaisi sosiaalista diskonttokorkoa, jolloin yhteiskunnallisesti kannattavia hankkeita tulisi enemmän myös taloudellisesti kannattavaksi. Eläkerahastot voisivat sijoittaa energiatehokkuuteen ohjaaviin keskuspankin lanseeraamiin "vihreisiin bondeihin", joiden tuotto on sidottu energiatehokkuuden kasvun toteutumiseen, vähähiiliseen yhteiskunnalliseen infraan (älykäs sähköverkko?) jne. 

Mikäli hiilen haittojen sisäistäminen energian hintoihin todella aiheuttaa voimakkaan talouskasvua hidastavan palautekytkennän, niin uskon, että James Hansenin ehdottama fee and dividend hiilimaksumalli pehmentäisi tätä vaikutusta. Energiamenojen suuri osuus kuluttajan budjetissa on tyypillisesti edeltänyt taantumaa sekä globaalisti että joissakin OECD-maissa yksittäin (niin usein, että sattuman todennäköisyys on todella pieni). Osittain (ei täysin) tämä uskoakseni perustuu siihen, että energia ei ole kysyntäneutraali hyödyke (esim. öljynviejät säästävät suuren osan tuloistaan, jolloin öljyntuojien pienentynyt kulutus ei kompensoidu täysimääräisesti öljynviejien toimesta). Hansenin mallissa hiilimaksu palautetaan takaisin kansalaisille, jolloin (ymmärrykseni mukaan) hiilimaksulla saatava vähähiilisiä investointeja käynnistävä ja vähähiiliseen kuluttamiseen ohjaava vaikutus on kysyntäneutraalimpi kuin mitä esimerkiksi kallis öljy olisi. Hansenin malli ottaa globaaleja oikeudenmukaisuuskysymyksiä huomioon, mikä helpottaisi sen toimeenpanoa. Hansenin mallissa ei ole energian osuutta kuluttajan budjetissa korjaavaa "termostaattia", mutta sellaista ei käsittääkseni olisi mahdotonta siihen lisätä. Maailmantaloudessa on ainakin tällä hetkellä viitteitä investointilamasta, joten hiilen hinnoittelu voisi selkeyttää investointinäkymiä. Pidän mahdollisena, että on olemassa kapea "ikkuna", jossa maailmantalouden kasvu voimistuisi, mutta CO2-päästöt saataisiin samalla jollakin tasolla haltuun (olettaen että ilmastonmuutos ei etene itseään voimistavaksi). Aikaa on sitä vähemmän hukattavaksi, mitä kunnianhimoisempi hiilibudjetti halutaan.

Lähteet

1. Robert Ayres ja Benjamin Warr. (2009) Economic Growth Engine: How Energy and Work Drive Material Prosperity. 
2. Kent Klitgaard ja Charles Hall. (2012) Energy and the Wealth of Nations: Understanding the Biophysical Economics.
3. Carey King. (2015)  Comparing World Economic and Net Energy Metrics, Part 3: Macroeconomic Historical and Future Perspectives. Energies 8:12997-13020.




P.S. Lukijalle, joka on tottunut lukemaan tieteellisiä tutkimuksia ja haluaa perehtyä biofysikaaliseen tarkasteluun CO2-päästöjen hillinnän vaikutuksista talouskasvuun, suosittelen tämän linkin takana olevaa (maksutonta) artikkelia, josta voi lähteä liikkeelle. Ayresin ja Warrin kirja on varsin tekninen, kun taas Klitgaardin ja Hallin kirjaa voi pitää varsin helposti lähestyttävänä, mutta hyvänä johdantona biofysikaaliseen taloustieteeseen.

P.P.S. Jos haluaa intuitiivisesti helpon esimerkin hahmottaa vallitsevan talousopin puutteellista ymmärrystä energian merkityksestä taloudessa niin tarvitsee vain kuvitella, mitä täydellinen maanlaajuinen sähkökatko ja liikennepolttoaineiden kuljetukset pysäyttävä AKT:n lakko tekisivät Suomen taloudelle. Tiukasti mikrotalousteorian malleissa pysyttelevä tarkkailija arvioisi, että Suomen BKT pienenisi 5 % (energian osuus BKT:sta on 5 prosenttia) kun moni muu arvelisi, että Suomen talous todennäköisesti romahtaisi. Larry Summers käytti kuuluisassa IMF:n tilaisuudessa pitämässään puheessaan vuodelta 2013 hiukan samanlaista vertausta. Hän vertasi finanssijärjestelmää sähköjärjestelmään siinä havainnollistavassa merkityksessä, että finanssijärjestelmän merkitys taloudelle on BKT-osuuttaan huomattavasti suurempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti