Talouskasvun pakko - miksi?

Kapitalistinen talousjärjestelmä on epävakaa, jos se ei kasva. Mitä jos talouskasvua ei kaikesta huolimatta tule? Mitä jos ilmastonmuutosta ei saada aisoihin ilman talouskasvun rajoittamista ja talouskasvusta halutaan luopua? Olisiko talousjärjestelmä muokattava sellaiseksi, että se kestää alhaista talouskasvua nykyistä paremmin? Mitä jos nykyinen finanssikriisi onkin talouskasvun loppu? Mitä voidaan tehdä, jotta ikuisen talouskasvun varaan rakennetut instituutiot toimivat, mikäli talouskasvua ei jostakin syystä tule?

Talouskasvu yhdistää kaikkia etupiirejä

Poliitikot eri puolueista ovat usein yksimielisiä ainakin yhdessä asiassa: talouskasvua on hyväksi tai jopa välttämätöntä pitkällä aikavälillä. Tämä ei ole yllättävää, sillä talouden kasvaessa on helpompi tehdä esimerkiksi tulonsiirtoja. Talouden kasvaessa ei tarvitse ottaa yhdeltä äänestäjäryhmältä kun yhdelle myönnetään etuja. Talouskasvussa itsessään en näe mitään vastustamisen arvoista, kunhan sen haittavaikutukset, kuten ympäristön pilaantuminen  ja eriarvoisuuden kasvu saadaan hallintaan. Mikäli nykyisen kapitalistisen talousjärjestelmän osana oleva reaalitalous (kokonaistuotannon arvo) ei kasva pitkällä aikavälillä (suhdannevaihtelut eivät haittaa mikäli tarpeeksi voimakkaaseen talouskasvuun palataan tarpeeksi pian), niin jonkun etuja kasvatettaessa on joltakulta otettava pois. Esimerkiksi jos työn verotusta kevennetään ilman, että jonkun äänestäjäryhmän verotusta kiristetään, niin valtion menot ovat tuloja suuremmat ja valtio velkaantuu. Julkinen velkaantuminen ei ole ongelma, mikäli talous palaa pitkäkestoiseen talouskasvuun, jonka myötä verotulot kasvavat ja velanhoitokyky paranee. Mutta mikäli näin ei käy, niin velalla eläminen on poissa tulevaisuuden hyvinvoinnista. Velka on näppärä tapa siirtää tulevaisuudenodotukset tähän hetkeen, mutta jos tulevaisuudenodotukset paljastuvat ylimitoitetuiksi laajassa mittakaavassa, niin velkojen hoito käy taakaksi ja velkojen vakuuksina olevien reaaliomaisuuksien arvot romahtavat.

Talouskasvun pakko

Perimmäinen syy talouskasvupakkoon kapitalistisessa talousjärjestelmässä on se, että ilman talouskasvua talousjärjestelmä tulee epävakaaksi. Taloustieteilijä Minq Li (2014) on tutkinut teollisuusmaiden historiaa tältä osin 1900-luvulta ja todennut, että pitkäaikainen alle 2 %:n vuotuinen talouskasvu on edeltänyt sosiaaliseen epävakauden merkittävää lisääntymistä. Kapitalistinen talousjärjestelmä voidaan määritellä loputtoman pääoman kasautumisen järjestelmäksi, jossa etusija on pääoman ikuisella kasvulla (Wallerstein, 2004). Miksi kapitalistinen talousjärjestelmän vakaus on riippuvaista talouskasvusta?

Ajatellaanpa taloutta, joka ei kasva. Kapitalistien voitot ovat osa taloudellista tuotantoa, joista osa pitää investoida takaisin, jotta kapitalistit voivat pärjätä kilpailussa toisia kapitalisteja vastaan. (Huom! Tässä yhteydessä kapitalisti viittaa sen talousteoreettiseen merkitykseen, josta usein käytetty määritelmä on "pääomasijoittajaan, joka sijoittaa erityisesti suuryrityksiin". Termiä kapitalisti on käytetty muissakin merkityksissä, mutta tässä kirjoituksessa termi viittaa talousjärjestelmän osaan, eikä esimerkiksi "kapitalistisen talousjärjestelmän kannattajaan". Jokainen työssä käyvä ja eläkettä nauttiva suomalainen on "kapitalisti" vähintään eläkejärjestelmämme kautta, mikä mielestäni korostaa hyvin sitä, että "kapitalisti" on tässä kirjoituksessa talousjärjestelmän osa eikä luonnehdinta.) Kapitalistin on pakko investoida esimerkiksi resurssitehokkaampaan (työvoima, raaka-aineet, energia) pääomaan tai tuotantokapasiteetin laajentamiseen (tällöin suuruuden ekonomia auttaa pärjäämään kilpailussa) kilpailukykynsä varmistamiseksi. Mikäli talous ei kasva, niin ennemmin tai myöhemmin voitotkin lakkaavat kasvamasta (keskimäärin, jolloin osa yritystoiminnasta on keskimääräistä huomattavasti tappiollisempaa ja kaataa talouden taantumaan).

Lyhyellä tähtäimellä voitot voivat kasvaa vaikka talous ei kasvaisi, mikäli voittojen osuus kokonaistuotannosta kasvaa. Tämä ei voi kuitenkaan kestää kovin kauan jos talous ei kasva, sillä palkansaajat alkavat vastustaa oman osuutensa pienenemistä jossakin vaiheessa. Työväestön vastustus ja sen myötä sosiaalinen epävakaus tulee takuuvarmasti jo kauan ennen kuin ollaan tilanteessa, jossa kapitalistit saisivat 100 % tuotoksesta eli teoreettisen maksimin. Mikäli puolestaan pääoman muodostuksen kasvu jatkuisi huolimatta siitä, että voitot eivät kasva, niin väistämättä pääoman tuottoaste vähenisi kohti nollaa. Kapitalistin kannusteet investointeihin loppuvat, mikäli pääoman tuottoaste lähenee rajatta nollaa. Kapitalismi on siten järjestelmä, joka perustuu voitontavoitteluun eikä siten voi olla kestävällä pohjalla, mikäli pääoman tuottoaste vähenee vääjäämättä. Näistä kahdesta kapitalistisen talousjärjestelmän epävakaasta ääripäästä voidaan pysyä poissa sillä, että talous kasvaa riittävän suurella nopeudella. Talouskasvu on siten mekanismi, joka pitää kapitalistisen talousjärjestelmän noista ongelmallisista "ääriarvoistaan" eli jossa yritysten osuus voitoista lähenee arvoa nolla tai 100 %.

Työttömyys kasvaa jos tuottavuuskasvu ei johda talouskasvuun

On muitakin syitä, miksi kasvuton talous kapitalistisessa talousjärjestelmässä on ongelmallista. Työvoiman tuottavuus tyypillisesti paranee ajan myötä, kun tuotannon kustannustehokkuutta pyritään parantamaan (kilpailutekijöistä johtuen). Tästä on seurauksena työttömyyden kasvu, mikäli talous ei kasva, jolloin ylijäämätuotannon (se osa tuotannosta, joka kokonaistuotannosta jää kun perustarpeet ja korvausinvestointien tarve on tyydytetty) kysyntä pienenee ja sen myötä työttömyys kasvaa. Mikäli työn tuottavuus kasvaa esimerkiksi 2 %:n vuosivauhtia ja väestö 1 % vuodessa, niin talouden pitää kasvaa 3 % (2  % + 1 %), jotta työttömyys ei lisäänny jos vapaa-aikaa ei haluta lisätä. Käytännössä mm. eläköityminen pehmentää työnkysynnän vähyyttä.

Työvoiman tuottavuuden kasvusta suurin osa onkin tähän mennessä "ulosmitattu" talouden koon kasvuna. Ainetta ja energiaa on yhdistetty yhä uusiksi tuotteiksi ja palveluiksi ja monien aiempien tuotteiden ja palveluiden tuotantomääriä on kasvatettu, kun työn tuottavuus on parantunut ja markkinat laajentuneet. Periaatteessa tuottavuuskasvua voitaisiin ulosmitata myös vapaa-ajan kasvuna, mutta näin on tehty vain pienessä mittakaavassa. Työn tuottavuus on viisinkertaistunut Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkimmäisen puolikkaan aikana, mutta työtuntien määrä ei ole vähentynyt. Täällä on mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitkä tekijät tässä "valinnassa" saattavat vaikuttaa taustalla.

Toinen kapitalistisen talousjärjestelmän ja kasvuttoman talouden yhdistämisen ongelma on osittaisvarantoon perustuva pankkijärjestelmä, joka vaatii talouskasvua. Toisaalta, ilman hyvin toimivaa finanssijärjestelmää kapitalismi ei voi selvitä, sillä investointien rahoittamiseksi tarvitaan velkaa. Pankit luovat rahaa saadakseen korkoa luomalleen rahalle. Rahoitusjärjestelmä auttaa kohtaamaan ne, joilla on säästöjä ja ne, joilla on hyviä investointi-ideoita enemmän kuin varallisuutta niiden toteuttamiseen. Velkaa on kuitenkin olemassa paljon enemmän kuin rahaa ja liikepankit ovat se instituutio, joka valtaosan rahasta "luo". On mahdollista, että sijoittajien tuottovaatimukset eivät täydellisesti jousta reaalitalouden mahdollisesti alentuneen kasvupotentiaalin suhteen vaan sijoittajien suurehko tuottovaatimus olosuhteisiin nähden aiheuttaa erilaisia finanssikuplia aikaisempaa tiheämmin (Galbraith, 2014 ja kansainvälinen järjestelypankki BIS täällä). Mikäli emme halua luopua reaalitalouden kasvusta, niin olemmeko valmiit sietämään mahdollisesti erilaisia finanssikuplia useammin? Tulkitsen niin, että finanssijärjestelmä saattaa nykyisessä muodossaan käydä pitkällä aikavälillä joka tapauksessa taakaksi reaalitaloudelle, sillä velan määrä on kasvanut jo vuosikymmeniä taloutta nopeammin ja samalla reaalikorko on alentunut trendinomaisesti. Tämä tarkoittanee sitä, että lisääntyvä velka on jo pitkään tuonut koko ajan suhteellisesti vähemmän talouskasvua eli velan rajatuottavuus on ollut laskevalla käyrällä jo vuosikymmeniä.

Loppuiko talouskasvu jo?

Mitä jos talouskasvu loppui reaalitalouden osalta viimeistään vuoden 2008 finanssikriisiin ja on ollut lähinnä näennäistä kasvua ennätysalhaisten korkojen, epätavallisten keskuspankkitoimien ja valtioiden voimakkaasti alijäämäisten budjettien ansiota? Mitä jos kestävä talouskasvu ei ole mahdollista ja haluamme sen vuoksi luopua talouskasvusta? Talouskasvu on tuotannon taloudellisen arvon kasvua, mutta nykyaikainen talouskasvu alkoi noin 1820 (katso kuva 4 täällä) ja tähän asti reaalitalouden arvon kasvu on tarkoittanut aineellisten resurssien käytön kasvua liki samassa suhteessa eikä reaalitalouden absoluuttista irtikytkeytymistä energian ja raaka-aineiden kasvusta ei ole näköpiirissä. Toki yksittäisen maan tai maanosan tilastot voivat näyttää, että energiankulutus/päästöt ja talouskasvu ovat jo irtautuneet, mutta se on vain tilastoharha, joka johtuu siitä, että jalostusarvoa on ulkoistettu vähemmän ulkomaille kuin päästöintensiivisimpiä osia globaaleista toimitusketjuista.

Mahdotonta ei ole ainakaan teoriassa se, että talouden materiaali- ja energiaintensiteetti laskee nopeammin kuin talous kasvaa (jolloin käytettäisiin absoluuttisesti aineellisia resursseja vähemmän ajan myötä) ainakin jollakin aikavälillä. Näin ei toistaiseksi ainakaan ole ollut. Toisaalta jos halutaan pitää ilmastonmuutos jollakin todennäköisyydellä edes kohtuullisen turvallisella tasolla, niin tunnetuista fossiilisen energian esiintymistä pitää jättää maahan 80 %. Tämä tarkoittaisi mm. sitä, että kivihiilen käyttö lopetettaisiin huomenna.

Pitäisikö instituutioitamme valmistella jo jossain määrin siihen, että talouskasvua ei enää tule, siitä halutaan luopua taikka sitä halutaan vain sillä ehdolla, että ympäristön tila (kuten CO2-päästöt) kohenee? Tunnettu ympäristötaloustieteilijä Herman Daly on esittänyt, että talouskasvun rajahaitta on nykyisin rajahyötyä suurempi eli jokainen lisäkasvuyksikkö aiheuttaa hyötyään suuremman haitan. Mikäli Daly on oikeassa siinä, että talouskasvusta on tullut "epätaloudellista", niin se tarkoittaisi sitä että rationaalinen taloudellinen toimija, joka tekee päätöksensä marginaalissa, kieltäytyisi lisäkasvusta jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Yleinen retorinen väite on, että kuluttajat haluavat koko ajan enemmän, joten talous kasvaa, koska kuluttajien tarve ei tyydyty koskaan. Täällä on esitetty mielenkiintoista kritiikkiä kuluttajan valinnanvapaudesta ja sen mukaan on mahdollista, että kuluttajan tahto ei ole riippumaton talouden instituutioista, kuten markkinat.

Suomessakin on järjestetty monia talousseminaareja, joissa pohditaan talouskasvun käynnistämistä uudelleen, mutta yhdessäkään ei tietääkseni ole tartuttu vakavasti vaihtoehtoon, että talouskasvu on kerta kaikkiaan loppu ja pohdittu, että miten talouskasvupakon umpisolmusta avauduttaisiin. Harvassa lienee sellaiset, joiden mielestä vuodesta 2009 alkaen talouskasvu on ollut kestävällä pohjalla (siis riippumaton alhaisista keskuspankkikoroista, julkisesta velkaantumisesta ja epätavanomaisista rahapolitiikan keinoista). Jotkut ovat esittäneet, että talouskasvu on perustunut velkaan ja finanssikupliin jo 2000-luvun taitteen ICT-kuplan puhkeamisesta lähtien (ks. esim. Galbraith, 2014). 

Miten yhteiskuntaa tulisi muokata alhaisen talouskasvun varalta?

Rahajärjestelmän muutos lienee välttämätön, mutta ei riittävä ehto, että talouskasvun pakosta voidaan luopua (Kansainvälisen valuuttarahaston mallinnuksen mukaan velattomaan rahaan siirtymällä suuri osa yksityisestä ja julkisesta velasta lakkaisi olemasta eikä siirtymiseen löytynyt tutkimuksessa esteitä). Tämä ei tarkoittaisi sinänsä talouskasvusta luopumista vaan varautumista siihen, että sitä ei kuulu eikä näy, kun nykyistä heikkoa talouskasvua ylläpitäviä poikkeustoimia ei enää ole käytettävissä. Mitä muuta tarvitaan? Tasaisempi työnjako lienee perusedellytys, jo siksi, että tuottavuuden kehitys on ulosmitattava lisääntyvänä vapaa-aikana jos sitä ei tehdä/voida tehdä tuotannon kasvattamisena? Mitä muuta?

Kasvua on mukavampi äänestäjille jakaa kuin nolla- tai miinussummaa, mutta jonkun on uskallettava kysyä kiperiä kysymyksiä sen varalta, että talouskasvu on ohi tai siitä halutaan jossain vaiheessa luopua muista syistä (kuten ilmastonmuutoksen hillintä). 1900-luvun talouskasvu perustui teollistuvissa maissa varsin suurelta osin siihen, että naisten osallistuminen työmarkkinoille kasvoi mm. sähkön, juoksevan veden ja pesukoneen myötä liki miesten tasolle. Näin naisten työpanos tuotiin rahatalouden piiriin. Tämä loi positiivisen palautekytkennän kautta eli itse itseään ruokkien suuremmat markkinat, mikä puolestaan kannusti syventämään työnjakoa ja loi suuruuden ekonomiaa, jonka avulla suuremmat markkinat voitiin hyödyntää. Voitaisiinko pienentyvään elintasoon ikään kuin peruuttaa niin, että esimerkiksi perustulon myötä aletaan suosia vaikeasti työllistyviä osallistumaan yhteiskuntaan esimerkiksi järjestö- ja vapaaehtoistyön kautta? Näin tapahtuisi eräänlainen käänteinen monetisointi eli rahataloudesta pakitettaisiin osin pois. Vapaaehtoistyö saattaa tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin rahassa mitattavaa voittoa. Suuruuden ekonomian keinotekoinen suosiminen esimerkiksi verotuksen keinoin pitäisi poistaa? Voiko paikallinen, pieni katsastuskonttori kilpailla reilusti kansainvälisen ketjun kanssa, joka voi näyttää tuloksen siellä missä sitä verotetaan vähiten?

Yhdysvalloissa on lisääntymässä sellainen malli, jossa yrityksen työntekijät ovat yrityksen osaomistajia. Eläköityvät menestyneen yrityksen omistajat ovat joissakin tapauksissa siirtäneet yrityksensä työntekijöidensä omistukseen. Suurin tällainen esimerkki on tiettävästi yli 4000 työntekijää työllistänyt yritys. Suomessakin on menossa suurten ikäluokkien eläköityminen. Jos halutaan, että yritystoiminta jatkuu, niin voitaisiinko sitä kannustaa niin, että "sukupolvenvaihdos" voitaisiin toteuttaa erilaisia verohelpotuksia hyödyntäen niin, että yrityksen töntekijät siirtyvät yrityksen omistajiksi niin halutessaan? Toki tällainen menettely vaatisi useita lakimuutoksia, sillä perinteinen jako yrittäjäksi ja palkansaajaksi saattaa olla ongelmallista silloin kun tällainen yritys joutuu lomauttamaan tai irtisanomaan työntekijöitä. Sosiaaliturva tosin joutaisi isoon remonttiin jo ihan muistakin syistä, koska sosiaaliturvamme on tilkkutäkki, joka toimi parhaiten silloin kun oli elinikäisiä työsuhteita.

Aina silloin tällöin näkee väitettävän, että osakeyhtiölain mukaan pörssiyrityksen täytyy maksimoida omistajiensa osakkeiden arvo. Se ei ole totta. Osakeyhtiölain mukaan yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Yrityksen voitto tulee reaalimaailmasta. Yrityksen markkina-arvo puolestaan tulee siitä, millaiseksi sijoittajat arvioivat yhtiön tulevaisuuden. Osakeyhtiön voittoa voi maksimoinnin sijaan osakeyhtiölain puitteissa myös optimoida. Tällöin esimerkiksi voittoa voidaan tehdä niin, että voittoa tehdään niin paljon kuin henkilöstön hyvinvoinnin kärsimättä voidaan tehdä. Osakeyhtiölaki ei rankaise yhteiskuntavastuusta eikä se määrää yhtiöitä toimimaan sosiopaatin tavoin. Osakeyhtiölaki mahdollistaa hyvin sen, että asiakkaat ovat yrityksen tärkein sidosryhmä, minkä jälkeen tulevat yrityksen työntekijät ja omistajat (nimenomaan tässä järjestyksessä). Moni globaali yritys saattaa olla jo menossa tähän suuntaan.

Työtä voitaisiin jakaa pienempiin osiin siltä osin, kuin se on mahdollista (työnantajia voitaisiin kannustaa työn jakamiseen sopivasti työnantajamaksuja rukkaamaalla). Kohtuullisella määrällä työtä on kansanterveydellisiä etuja. Jonkinlainen perustulo voisi toimia tässä, sillä se mahdollistaisi nykyistä enemmän ottamaan vastaan vapaaehtoistyötä niille, jotka jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle. Vapaaehtoistyö on yhteiskunnallisen hyödyn, turvallisuuden ja vakauden kannalta hyväksi, sillä vapaaehtoistyö on tyypillisesti sellaista työtä, jolla on pieni rahallinen arvo, mutta suuri yhteiskunnallinen arvo? Esimerkkeinä tulee mieleen vanhustenhoito ja junioritoiminta. Perustulo vaatii veroprogression jyrkentämistä, mutta onko siihen halukkuutta? Vastapainona on yhteiskunnallisen vakauden lisääntyminen. Mitä vähemmän kakku kasvaa, niin sitä tasaisemmin se täytyy jakaa? Voidaanko veroparatiisien purkamisen (EU-tasolla) tiellä jatkaa ja saada tätä kautta rahoituspohjaa osallistavampaan yhteiskuntaan? Minusta niin kutsuttu osallisuustalous on mielenkiintoinen vaihtoehto, jota kannattanee seurata. Olen kiinnostunut lukijoiden ideoista ja kommenteista joko suoraan blogiin tai sosiaalisessa mediassa.

Lähteet:

Immanuel Wallerstein, 2004. World-Systems Analysis: An Introduction. 
Minq Li, 2014. Peak Oil, Climate Change, and the Limits to China's Economic Growth.

Tyler Cowen, 2011. The Great Stagnation: How America Ate All the Low-Hanging Fruit of Modern History, Got Sick, and Will(Eventually) Feel Better .
Sixten Korkman, 2013. Talous ja utopia.
James Galbraith, 2014. The Great Crisis and the Future of Growth The End of Normal.

Lisää luettavaa aiheesta keskustelun virikkeeksi:

Talouskasvupakosta: http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2009/02/08/onko-talouden-pakko-kasvaa/20093342/12
Rahan luonteesta: http://www.talousdemokratia.fi/?q=korko_ja_eksponentiaalinen_kasvu
Talouskasvusta luonnontieteen kannalta: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2013/07/miksi-talouskasvu-lyhyt-katsaus-kasvun.html
Öljyhuipun mahdollinen vaikutus talouskasvuun: http://www.resilience.org/stories/2014-03-11/reasons-for-our-energy-predicament-an-overview
Professori Arto Salosen mietteitä talouskasvun mahdollisesta haitallisuudesta varakkaissa maissa: http://artosalonen.com/vaestonkasvu-ja-talouskasvu/

Bensiinin myynti kasvanut kymmeniä prosentteja Yhdysvalloissa

Öljynhinta on laskenut yli 50 % viimeisen kuuden kuukauden aikana. Yhdysvalloissa moottoribensiinin kulutus ja ajettujen kilometrien määrä ovat olleet voimakkaassa laskussa viime vuosina kun öljyn hinta on ollut korkealla. Nyt trendi näyttää ainakin tilapäisesti kääntyneen, sillä öljyn hinnanlaskun myötä moottoribensiinin kulutus on noussut yli 40 %.

Yhdysvalloissa moottoribensiinin verotus on hyvin kevyttä (keskimäärin alle 23 dollarisenttiä gallonalta eli noin 6 senttiä litralta), joten öljyn hinnanmuutokset päätyvät lähes suoraan moottoribensiinin hintaan. Suomessa bensiinin hinnasta reilusti yli puolet on veroja nykyisellä öljynhinnalla. Vertailua hankaloittaa se, että osa Suomen polttoaineveroista (ja veroluonteisista maksuista) on suhteellisia ja osa absoluuttisia, mutta kokonaiskuva on silti selvä. Bensiinin kulutus on laskenut rajusti vuoden 2007 jälkeen kun öljynhinta on ollut korkealla (kuva 1). Öljyn voimakas hinnanlasku tarjoaa nyt mahdollisuuden tarkastella, että onko moottoribensiinin kulutuksen laskun taustalla pysyvä sosiaalinen muutos vai onko korkea bensiinin hinta vain tuhonnut bensiinin kysyntää. Näyttäisi, että moottoribensiinin kysynnän lasku ei ollut pysyvää ja että kysyntää on ainakin osin padonnut korkea hinta eikä bensiinin laskeva kulutus ole johtunut ainakaan pelkästään demografisista tekijöistä (esim. väestön ikääntyminen) tai muista hinnasta riippumattomista sosiaalisista tekijöistä.

Öljyn (Brent-laatu) hinta on laskenut yli 50 % ja sen myötä Yhdysvalloissa bensiinin hinta keskimäärin noin 40 %, joten tämä muutos tarjoaa hyvän mahdollisuuden tarkastella kulutusmuutosten taustoja. Valitettavasti moottoribensiinin kulutustietoja on saatavilla vain lokakuuhun asti eli tämä tilasto laahaa muutaman kuukauden moottoribensiinin hintatietoja perässä, mutta trendinmuutos on silti selkeä.  Näyttää siltä, että moottoribensiinin kulutus on noussut liki 50 % vain muutamassa kuukaudessa (kuva 1). Olin eilen kahden vaiheilla, että julkaisenko tämän jutun nyt vai odotanko lisävahvistusta EIA:n tilastoille. Päätin odottaa, mutta lisävahvistusta tulikin jo eilen illlalla, sillä The Fortune -lehden mukaan Yhdysvaltain kauppaministeriön tiedot vahvistavat, että marras- ja joulukuussa kuluttajat laskennallisesti säästivät noin 15 miljardia dollaria marras-joulukuussa 2014 kun öljynhinta laski. Tästä säästöstä noin 38 % palautui takaisin bensiinin myyntiin eli polttoainetta myytiin liki 40 % enemmän kuin vertailutilanteessa. Kyse ei siten ilmeisesti ole mistään jerrykannujen täyttämisestä tai muusta kuluttajien varastojen lisäämisestä, vaan ihan aidosta kysynnän muutoksesta, joka on seurausta siitä, että kuluttajilla oli enemmän rahaa käytössään öljyn hinnanlaskusta.

Kuva 1. Yhdysvaltain moottoribensiinin kulutus ja moottoribensiinin hinta 1993-2014. Lähde: EIA. Bensiinin hintatiedot ovat koko vuodelta 2014, mutta bensiinin kulutuksen tilastot päättyvät lokakuuhun 2014. 

Yhdysvaltain bensiinin kulutuksessa on vuonna 2007 alkaneen laskutrendin lisäksi havaittavissa selkeää syklisyyttä vuodenaikojen mukaan. Kuvan 1 resoluutio ei riitä tätä havainnollistamaan. Kuvasta 2 voidaan havaita, että tämä luontainen syklisyys ei selitä nyt nähtävää kulutuksen nousua, sillä yleensä syksyisin bensiinin kulutus on ollut joko laskussa tai paikallaan. Vuoden 2014 syksy poikkeaa muista 2010-luvun vuosista, mikä tukee olettamusta, että kulutuksen rajun nousun taustalla on lähinnä bensiinin hinnanlasku.

Kuva 2. Yhdysvaltain moottoribensiinin kulutus kuukausittain vuosina 2010-2014. Lähde: EIA. Bensiinin kulutustilastot päättyvät lokakuuhun 2014. 

Näyttäisi siis, että Yhdysvalloissa ei sittenkään bensiinin jo suhteellisen pitkään jatkunut kysynnän lasku ole ollut seurausta ainakaan täysin demografisista tai muista bensiinin hinnasta riippumattomista sosiaalisista tekijöistä eikä siirtymisessä polttoainetaloudellisempaan autokantaan, vaan että bensiinin korkea hinta on ainakin osin padonnut sen kysyntää. Tämä on ikävä asia sekä ilmastonmuutoksen ja öljyn globaaliin tuotantohuippuun varautumisen kannalta. Yhdysvaltain autokannan polttoainetaloudellisuus on parantunut huikeat 25 % vuodesta 2007 vuoteen 2014. Tämä on enemmän kuin Yhdysvaltain polttoainetaloudellisuuden ns. CAFE-standardien täyttämisestä olisi pelkästään seurannut, joten öljyn korkea hinta vuodesta 2007 alkaen on selvästi kannustanut muuttamaan autokantaa polttoainetaloudellisemmaksi.

Polttoainetaloudellisia autoja on vaikeampi myydä, kun polttoaineiden hinnat laskevat. Eikä tässä kaikki, sillä paljon polttoainetta kuluttavien autojen myynti on kasvanut Yhdysvalloissa merkittävästi viime syksynä. Michiganin liikennetutkimusinstituutin vuonna 2012 tekemän tutkimuksen mukaan amerikkalaisten kuluttajien ostopäätöksissä vaikuttaa yllättävän paljon se polttoaineiden hintataso, joka auton ostohetkellä vallitsee. Tässä kohtaa on hyvä muistaa (tai vilkaista kuvaan 1), että Yhdysvalloissa bensiinin hinta vaihtelee paljon rajummin kuin esimerkiksi Suomessa johtuen esimerkiksi paljon kevyemmästä polttoaineverosta Yhdysvalloissa. Bensiinin hinnan ollessa alhaisempi myydään enemmän paljon polttoainetta kuluttavia autoja ja päinvastoin.

Suomessa Osmo Soininvaara ehdotti taannoin, että kun öljynhinta laskee niin vastaavasti öljyjalosteiden verotusta pitäisi nostaa. Tällainen veromuutos toisi pitkäjännitteisyyttä mm. polttoainetaloudellisten autojen markkinoihin ja polttoaineiden kysyntään ja voisi siten osaltaan edistää ilmastonmuutoksen hillintää ja sopeutumista tulossa olevaan/jo käynnissä olevaan öljyntuotantohuippuun.

Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa öljyjalosteissa on niin paljon veroja, että ne "puskuroivat" kuluttajahintoja tehokkaasti vaihteluilta öljynhinnassa. Tämän voi olettaa luovan vakaampaa taloudellisesta ympäristöä, jossa yritykset tekevät investointipäätöksiä, joten vero polttoaineissa voi ehkäistä huonoja investointeja kun öljyn hinta on tilapäisesti alhainen. Yhdysvalloissa on edessä rajuja kulutusmuutoksia jälleen, mikäli öljynhinta nousee tulevaisuudessa, kuten monet arvelevat sen tekevän. Öljyn tuotantohuippu on monien analyysien mukaan lähellä ja öljyntuotantohuipussa on oletettavaa, että öljyn hinnanvaihtelu lisääntyy. Tässäkin mielessä polttoainejalosteiden hintoja stabiloiva (kenties hitaasti nouseva) vero voisi olla perusteltu. Samalla esimerkiksi työn verotusta voitaisiin keventää, mikäli veroastetta ei haluta korottaa.

Öljyn globaalin tuotantohuipun merkitys

Nykyaikainen monimutkainen yhteiskunta maailmanlaajuisine toimitusketjuineen on riippuvainen öljynkulutuksesta. Millaisia taloudellisia vaikutuksia on odotettavissa, mikäli öljynkulutus kääntyy laskuun?

Tämä kirjoitus on jatkoa viime viikon kirjoitukselle siitä, että öljyn tuotantohuippu saattaa olla lähellä. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu täydelliseksi kuvaukseksi siitä, että millaisia taloudellisia vaikutuksia öljuhuipusta seuraa, vaan lähinnä herättämään ajatuksia ja keskustelua aiheesta.


Talous on monimutkainen (complex), alati sopeutuva järjestelmä, jota mikään tai kukaan ei varsinaisesti ohjaa, mutta johon lukuisat asiat ja toimijat vaikuttavat erilaisella voimakkuudella erilaisten palautekytkentöjen kautta. Esimerkkinä palautekytkennästä voisi olla, että pörssiyhtiön omistajat haluavat joka vuosi keskimäärin suuremman arvon osakeomistukselleen, joten heidän edustajansa (pörssiyhtiön hallitus) rakentaa yhtiön toimitusjohtajalle optio-ohjelman, joka kannustaa toimitusjohtajaa kasvattamaan yrityksen markkina-arvoa. Lähtökohtana "ennustaminen", että mitä öljyhuippu merkitsee talouden ja yhteiskunnan kannalta on mahdoton tehtävä, koska erilaisia palautekytkentöjä on paljon ja niiden hahmottaminen on vaikeaa eristettynä ja mahdotonta yhdessä. Systeeminäkökulmasta käsin on kuitenkin perusteltua ennakoida, että talouden toiminta muuttuu perustavaa laatua olevalla tavalla, mikäli öljyntuotanto kääntyy laskuun (ks. kuva 1).

Kuva 1. Talousteorioista suuri osa on kehitetty aikana, jolloin energiantuotanto kasvoi eksponentiaalisesti. Lähde: Klintgaard & Hall, 2012.

Käyn läpi EU:n energiatilannetta ja kuvaan lopuksi muutaman öljyntuotantohuipusta kirjoittaneen ajatuksia öljyn tuotantohuipun vaikutuksista talouteen. Esitän myös omia pohdiskelujani, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieltäni esimerkiksi uuden informaation myötä.

EU:n oma öljyn- ja kaasun tuotanto

EU:n maakaasun ja öljyn tuotanto on 2000-luvulla laskenut riippumatta siitä, että energian hinta moninkertaistui vuodenvaihteesta (kuva 2). EU:n maakaasun ja öljyn tuotannosta valtaosa osui aikaan, jolloin energianhinta oli verraten alhaalla. EU:n öljyntuotanto on pudonnut alle puoleen huipustaan, vaikka hinnat ovat olleet keskimäärin korkeat jo yli kymmenen vuotta (kuva 2). Maakaasun tuotanto kääntyi öljyä myöhemmin laskuun, mutta on sekin laskenut lähes kymmenen vuotta. Korkea öljynhinta ei siis välttämättä vaikuta lisäävästi öljyntuotantoon. Tätä taustaa vasten EU joutuu tuomaan yhä suuremman osan energiastaan.

Kuva 2. EU:n öljyn ja maakaasun tuotanto 1970-2013. Lähde: BP Statistical Review of World Energy 2014.

Sosiaalisesti optimaalinen rajallisten resurssien tuotanto/käyttö edellyttäisi, että resurssin (kuten öljy) marginaalinen tuotantokustannus (joka on sama kuin hinta täydellisten markkinoiden oletuksella) nousisi resurssin omistajan käyttämän diskonttokoron suuruuden verran. Ehtyvän resurssin marginaalinen tuotantokustannus nousee tuotetun määrän mukana. Tällöin ei ole teorian mukaan merkitystä öljyntuottajan kannalta, että tuottaako tämä vähän lisää öljyä tänään vai säästääkö resurssia tulevaisuuden korkeampaa hintaa silmällä pitäen. Tälle varsin elegantille teorialle ei ole löydetty empiiristä tukea, ja odotettavaa onkin, että öljyn tuotantohuippu tulee sosiaalisessa mielessä "etuajassa". Kuvassa 2 tuotantomäärän, jos se noudattaisi teoriaa, pitäisi mennä samaan suuntaan hinnan kanssa, mutta kuten nähdään, tilanne on viimeiset 25 vuotta ollut EU:ssa juuri päinvastoin. Toisaalta öljymarkkinat eivät ole täydellisen kilpailun alaisia, mikä on tuon teorian ehtona.

EU:n "kilpailukyky"nollasummapelin öljymarkkinoilla

Koska EU:n oma öljyntuotanto on laskussa, niin miten EU onnistuu kilpailemaan kansainvälisillä öljymarkkinoilla? Globaali öljyntuotanto on kasvanut hitaasti eli käytännössä ei juuri lainkaan viimeisen kymmenen vuoden aikana (vaikka hinta on ollut viimeistä puolta vuotta lukuunottamatta korkealla). Kuten kuvasta 3 voi nähdä, niin nollasummapelin öljymarkkinoilla EU on ainakin ollut heikoilla. (Öljynkulutus alkoi laskea EU:ssa jo vuonna 2005 eli ennen vuosien 2007-2009 taantumaa.) Nähtäväksi jää, että miten EU jatkossa "pärjää" öljymarkkinoilla, varsinkin jos öljymarkkinat muuttuvat miinussummapeliksi eli globaali öljyntuotanto kääntyy laskuun. Öljynkulutuksen laskulla voi olla suuri vaikutus talouden tuottavuuteen (tähän tullaan myöhemmin tarkemmin).

Kuva 3. Öljynkulutus EU:ssa ja Kiinassa 1984-2013. Lähde; BP Statistical Review of World Energy 2014.

Öljyn korvaaminen

Kun jokin resurssi kallistuu, niin se korvataan, koska muiden vaihtoehtojen suhteellinen hintakilpailukyky kasvaa? Näin on, varsinkin jos kyseessä on helposti korvattavissa oleva eikä talouskasvun kannalta kovin kriittinen resurssi. Öljy ei ole kumpaakaan näistä ja se on samalla kaikkein vaihdetuin hyödyke maailmanmarkkinoilla arvolla mitattuna. Kun öljy kallistuu, niin suurista kansantalouksista "vuotaa" paljon "kulutusvoimaa" öljynviejämaihin, joissa säästöaste on suuri (kuva 4). Tämä tarkoittaa sitä, että kulutusta syrjäytyy esimerkiksi Yhdysvalloissa, jonka yksityinen kulutus on maailmantalouden suurin yksittäinen kysyntäerä. Öljynviejät puolestaan "joutuvat" säästämään jo siksi, että öljytulojen nopean kasvun kohdistaminen kotimarkkinoille aiheuttaisi voimakkaan inflaation.

Kuva 4. Säästämisasteet teollisuusmaissa (OECD) ja öljynviejämaissa (OPEC) 1992 - 2008. Lähde: Rubin, 2008.

Öljyn ja talouskasvun yhteyttä vuosikymmeniä tutkinut taloustieteen professori James Hamilton on todennut, että öljyn hintapiikki osuu liian täydellisesti taantumien alkuun ollakseen sattumaa (kuva 5). Hamiltonin mukaan myös taantumassa 2008-2009 oli öljyn hintapiikillä suuri osuus. Vuosien 2007-2008 öljyn hintapiikki oli tähän mennessä kaikkein suurin toisen maailmansodan jälkeen. Hamiltonin johtopäätöksiä finanssikriisin yhteydessä tulleeseen lamaan tukee muutama muukin tutkimus (joista varsinkin tämä on minusta sangen vakuuttava sisältäen sekä empiiristä aineistoa, että  teorian uudesta vaikutuskanavasta öljyn hinnanousulle). Taloustieteilijä James K Galbraith (2014) kirjoittaa tuoreessa kirjassaan, että öljyn hinnan (ja sen myötä raaka-aineresurssien kalleuden) nousun rooli oli suuri finanssikriisin taustalla, mutta valitettavasti hän ei viittaa mihinkään lähteisiin. Hänen logiikkansa mukaan reaalitalouden kasvupotentiaali oli pienentynyt, jolloin finanssitalouteen tuli kuplapaineita. Olin toisena kirjoittajana Niin&Näin -lehteen vuoden 2013 lopulla kirjoitetussa kirjoituksessa, jossa spekuloimme aika lailla samaa asiaa.

Energiankulutus on suhteellisen joustamatonta energian hinnan suhteen, varsinkin lyhyellä tähtäimellä. Tämä tarkoittaa sitä, että energian hinnan voimakas nousu nostaa energiamenojen osuutta kuluttajan budjetissa, jolloin muuta kulutusta syrjäytyy. Tämän kysyntäpuolen vaikutuksen lisäksi on myös tarjontapuolen vaikutuksia. Menetetyn energian dollarihinta on alle kymmenys menetetyn tuotannon arvoon suhteutettuna. Tämä johtuu siitä, että ulkoisen energian vaikutus tuottavuuteen on suuri sen hintaan nähden (ks. kirjoitukseni täällä ja täällä). Kallista ihmisen tekemää työtä kannattaa yleensä korvata halvalla energialla (tämä on osin verotuksellinen valinta, josta enemmän mm. täällä). Energian hinnanousun seurauksena on siten tuotantokapasiteetin alikäyttöä ja työttömyyttä sekä kysyntä- että tarjontatekijöistä johtuen. Pitkällä aikajänteellä energian hintajousto on suurempi: kun energia kallistuu niin esimerkiksi investoidaan tehokkaammin energiaa käyttäviin koneisiin jne., jolloin sama työllisyys ja tuotanto voidaan saavuttaa pienemmällä energiankäytöllä.

Kuva 5 Energiamenojen osuus kuluttajan budjetissa (keskimäärin) ja taantumat (pystysuorien viivojen väli) Yhdysvalloissa. Lähde: St. Louis FRED.

Toisin sanoen, öljyn niukkuus ei kenties voi signaloitua täydellisesti hintaan ja siten näkyä korkeana hintana, koska korkea öljynhinta aiheuttaa taantuman ja toisaalta öljynhinta on moninkertaisesti liian alhainen suhteessa sen tuottavuusvaikutukseen. Öljyn mittakaava on toinen haastava tekijä ja sen korvaaminen varsinkin liikenteessä on vaikeaa. Sähköntuotannossa öljyä käytetään nykyään enää vähän, kuten varavoimana sähköntuotannossa ja öljynviejämaiden juomaveden valmistuksessa. Vuonna 1970 jopa 25 % sähköstä tehtiin öljyllä, kun vuonna 2012 enää noin 5 %. Sähköntuotannosta ei siten ole enää paljon siirrettävissä liikenteen energianlähteeksi, ja silläkin vähällä voi olla voimakkaasti kasvavat rajakustannukset.

Velka ja öljyn hinta

Velan talouskasvua lisäävä vaikutus on helppo mieltää. Jos esimerkiksi maanviljelijä tuottaa 100 yksikköä viljaa vuodessa, mutta uudella traktorilla tuottaisi 150 yksikköä, niin uusi traktori kannattaa ostaa velalla ja maksaa siitä velanhoitokuluja vaikkapa 30 viljayksikköä vuodessa. Maailmantalouden velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on kasvanut voimakkaasti Reaganin ja Thatcherin ajoista asti. Miten pitkään tällainen kehitys voi jatkua? Jotkut (kuten Gail Tverberg ja James Galbraith) arvelevat, että velka/BKT ei voi enää juurikaan kasvaa, jolloin 1980-luvulta alkanut finanssivetoinen talouskasvu olisi käytännössä ohi. Jotkut tulkisevat niin, että koska velka/BKT kasvaa koko ajan, niin velan rajatuottavuus BKT:ta on laskussa eli velanlisäyksen suhteellinen vaikutus kokonaistuotantoon pienenisi koko ajan (esimerkiksi täällä on kuva aiheesta). Toki koron suuruus on tärkeä tekijä, mutta reaalikorotkin ovat laskeneet vuosikymmeniä (sivu 9 täällä) ja ovat jo lähellä nollaa, joten pelivaraa ei siellä enää paljon ole?

Markkinatalous ohjaa niukat resurssit tehokkaasti - vai ohjaako?

Takaako markkinatalous sen, että niukaksi käyvä öljy kohdentuu optimaalisesti talouden kannalta? Uskoakseni ei takaa, koska öljyn yhteiskunnallinen arvo on moninkertainen sen markkina-arvoon nähden (energian osuus talouskasvusta tuotannontekijänä on moninkertainen verrattuna energiamenojen osuuteen bruttokansantuotteessa). Toinen syy voi olla se, että öljyä saatetaan tulevaisuudessa myydä yhä enemmän kahdenvälisin sopimuksin valtioiden välillä. Kansainvälisten, pörssilistattujen öljy-yhtiöiden öljymyynti oli huipussaan vuonna 2004 ja on laskenut sen jälkeen noin 2 % vuotta kohti.

Epätasainen tulonjako yhdistettynä siihen, että öljyjalosteet eivät ole pelkästään tuotannontekijöitä vaan myös kulutushyödykkeitä on kolmas mieleeni tuleva seikka, joka kenties "haaskaa" öljyä niukkuuden oloissa kansantalouden kannalta epäoptimaalisesti. Samaan aikaan jollakulla on varaa huviajeluun vesiskootterilla/moottorikelkalla/mönkijällä, kun toisella on niin matalapalkkainen työ, että töihin ei kannata ajaa autolla. Yhteiskunnan kannalta tällainen resurssien jako ei kenties ole optimaalinen, mutta niin markkinatalous toimii. Ei ole mitään mekanismia, jolla voisi varmistaa, että huvimoottorikelkkailijalta siirretään polttoainetta pienituloisen työmatkaa varten. Toki työmatkavähennys ja pienituloisen maltillinen verottaminen, sekä reipas moottorikelkkavero auttaisivat asiaa. Erilaiset kannustavat tulonsiirrot (esim. perustulo, pienituloisen suurempi ansiotulovähennys tms.) ja haittaverot voisivat auttaa ohjaamaan niukkoja resursseja sinne missä ne hyödyttävät yhteiskuntaa eniten.

Maailmantalouden öljyriippuvuus on alentunut?

Talouden energiaintensiteetti (energiankulutus per tuotettu bruttokansantuoteyksikkö) on laskenut ajan saatossa. Jotkut tulkitsevat tämän siten, että öljyn merkitys maailmantaloudelle vähenee. Minusta tämä on varsin haitallinen väärinkäsitys varsinkin jos öljyntuotantoa ei voida enää kasvattaa. Onko seiväshyppääjä vähemmän riippuvainen seipäästä, kun tämän hyppyennätys kasvaa? Tai onko kolmikerroksinen talo vähemmän riippuvainen kivijalastaan kuin kaksikerroksinen? Minun käsitykseni on, että globaaleihin toimitusketjuihin perustuvassa maailmantaloudessa emme ole juuri koskaan olleet niin öljyriippuvaisia kuin nyt vaikka öljynkulutuksen päällä lepääkin yhä enemmän taloudellista aktiviteettia. Varastojen määrä (just-in-time -logistiikka) on pienentynyt, mikä on toisaalta hyvin tehokasta, mutta altistaa erilaisille toimitusshokeille.

Mikäli öljyjalosteiden saanti häiriytyy, niin bensa-asemilla tapellaan, sairaanhoitajien autoista varastetaan bensat ja kaupan hyllyt ovat tyhjiä alle viikossa ilman varmuusvarastoja. Tätä on kokeiltu mm. Englannissa 2000-luvun alussa (Suomi öljyn jälkeen -kirjassa tämä on kuvattu erinomaisen hyvin). Australian puolustusvoimien sivuilta löytyy raportti, jonka mukaan vuonna 2012 Australiassa oli laskennallisesti öljyvarastoja 71 päiväksi, mikäli toimitukset maahan katkeavat. Mikäli öljyntuonti häiriytyy, niin onko tämä paljon vai vähän maailman 9. suurimmalle taloudelle? Raportin mukaan polttoaineet voidaan taata bensa-asemilla 3 päiväksi ja lääkkeiden toimitus saaraloihin niin ikään kolmeksi päiväksi. Samainen taho toteaa, että myös finanssimarkkinoiden romahdus (joka oli lähellä vuonna 2008) voisi riittää syyksi, että öljyä ei tule maahan, sillä just-in-time logistiikka on riippuvainen velasta erilaisten takausten yms. muodossa. Jos jokin lenkki toimitusketjussa ei saa takausvelkaa, niin ketju voi katketa. Eli välttämättä fyysistä öljyshokkia ei tarvita siihen, että yhteiskunnan öljyriippuvuus ilmenee ikävällä tavalla.

Globaali maailmantalous optimoi tehokkuutta (just in time) saatavuuden (just in case) kustannuksella. Ainakin Australian talouden riippuvuus ulkomaisista polttoaineista on ajan myötä vain lisääntynyt:

We are heavily dependent on imports of refined petroleum products and crude oil to meet our liquid fuel demand. This import dependency has increased in recent years.

Globaalit toimitusketjut pitkälti perustuvat innovaatioihin, jotka kehitettiin halvan öljyn aikana. Varastojen pienuus ei ole ainut tekijä, joka lisää alttiutta erilaisille energian saatavuusshokeille. Tuotannon ulkoistaminen kaukomaihin tuo hyötyjä alempien palkkojen muodossa, mutta lisää toimitusriskejä. Tuotteiden elinkaari on lyhentynyt ja pakkausmateriaalien käyttö on siirtynyt mm. lasista muoviin, sekä kaupantekoa siirtynyt internettiin, mikä ei paranna yhteiskuntien valmiutta toimitusketjujen häiriöille.

Öljyntuotantohuipun vaikutus talouskasvuun

Öljyhuipusta on kirjoitettu paljon. Lähteet katsovat asiaa yleensä amerikkalaiselta kantilta, mutta koska Eurooppa on Yhdysvaltoja tuontienergiariippuvaisempi, niin tilanne ei täällä nähdäkseni ole olennaisesti ainakaan parempi, vaikkakin tulonjako on tasaisempi Euroopassa. Suomi öljyn jälkeen -kirja on kirjoitettu enemmän suomalaisesta näkökulmasta. Yksi käyttämistäni lähteistä (Roger BOyd) toteaa kirjassaan, että Ruotsi on paras maa asua öljyhuipun jälkeen. Mikäli näin on, niin Suomikin sijoittunee aika hyvin tässä mielessä. James Hamilton, Kalifornian yliopiston professori, joka on maailman johtavia ekonometrikkoja ja tutkinut jo 30 vuoden ajan öljynkulutuksen ja talouskasvun yhteyttä, kuvaa öljyhuippua näin:

Coping with a final peak in world oil production could look pretty similar to what we observed as the economy adapted to the production plateau encountered over 2005-2009. That experience appeared to have much in common with previous historical episodes that resulted from temporary geopolitical conflict, being associated with significant declines in employment and output. If the future decades look like the last 5 years, we are in for a rough time. (korostus lisätty)

Eli globaali öljyntuotantohuippu voi näyttää siltä kuin viimeiset viisi vuotta on näyttänyt ja että työpaikkojen määrä ja taloudellinen tuotanto voivat laskea. Hamilton jatkaa talouskasvun luonteesta ja käyttää teknologisen kehityksen lisäksi mm. sanoja luck ja good fortune (!):

Most economists view the economic growth of the last century and a half as being fueled
by ongoing technological progress. Without question, that progress has been most impressive. But there may also have been an important component of luck in terms of finding and exploiting a resource that was extremely valuable and useful but ultimately finite and exhaustible. It is not clear how easy it will be to adapt to the end of that era of good fortune. (korostus lisätty)

Vapaasti käännettynä: tulevat vuosikymmenet [öljyhuipun jälkeen] saattavat muistuttaa edellistä viittä vuotta ja edessä voi olla kovia aikoja. Viimeisten 150 vuoden taloudellisen kasvun taustalla on saattanut teknologisen kehityksen ohella olla onni hyvälaatuisen, mutta rajallisen öljyn muodossa. Lopuksi Hamilton ennakoi, että edessä on rocky economic growth eli "kivinen" taloudellinen kasvu.

Taloustieteilijä James K. Galbraith esittää minusta varsin perustellusti tuoreessa kirjassaan The End of Normal: the great crisis and the future of growth, että teollisuusmaiden taloudet kasvoivat vuosituhannen vaihteen jälkeen lähinnä vain asuntobuumien ja finanssikuplan ansiosta. Samankaltaista spekuloi tasavallan presidentti Sauli Niinistö hiljan. Galbraith ennakoi, että reaalitalouden kasvupotentiaali on jatkossa varsin pieni resurssiniukkuudesta (tärkeimpänä öljy) johtuen. Hänen mukaansa tulemme törmäämään talouskasvun "lasikattoon", mikäli talouskasvu lähtee kunnolla käyntiin. Galbraith ennakoi, että finanssivarallisuus pyrkii sijoittajien kasvuun riippumatta reaalitaloudesta ja ajaa samalla reaalitalouden aika ajoin jyrkänteeltä alas. En ole ainakaan huomannut, että yksikään eläkeyhtiö tai sijoitusrahasto olisi julkistanut, että "koska energiankulutus ei enää voi kasvaa, niin olemme tarkistaneet sijoitustemme tuottotavoitteita alaspäin"... Talouskasvu ei siis välttämättä lopu, mutta saattaa suuntautua enemmän finanssikupliin.

Öljyhuippu ja finanssijärjestelmä

Finanssijärjestelmä on aikakone, joka siirtää tulevaisuuden odotukset nykyhetkeen. Toivoa sopii, että tulevaisuudesta ei ole siirretty nykyhetkeen niin paljon, että tulevaisuuteen ei jäänyt tarpeeksi... Toisin sanoen sijoittajat olettavat, että energia on talouden käytössä silloin kun sitä tarvitaan. Sijoittajat olettavat talouden kasvavan ja kasvanut talous on tarkoittanut viimeiset 200 vuotta sitä, että myös energiankulutus kasvaa. Roger Boyd, entinen investointipankkiiri, on kirjoittanut varsin tiiviin, mutta ajatuksia herättävän kirjan energian ja finanssijärjestelmän kytkeytymisestä nimellä "Energy and the Financial System: What Every Economist, Financial Analyst, and Investor Needs to Know". Rahajärjestelmä ei ole ole enää kultakannasta (1944-1971) irtautumisen jälkeen varsinaisen suunnittelun tulos vaan tavallaan itse-organisoitunut ikuisen kasvun fantasian varaan. Erilaisten johdannaisten määrä esimerkiksi on kasvanut sijoittajien tuottotavoitteiden tyydyttämiseksi. Ylilyöntejäkin on sattunut, kuten vuoden 2008 finanssikriisi osoitti. Esimerkkinä tällaisesta toimii credit default swap, joka on vähän sama asia kuin jos vakuutusyhtiö myöntäisi tuhat palovakuutusta yhteen taloon riippumatta siitä, että omistaako vakuutuksenottaja siitä mitään. Sitten kun talo palaa (Yhdysvaltain asuntomarkkinat kääntyivät laskuun), niin mistään (paitsi ehkä veronmaksajilta) ei löydy rahaa suorittaa vakuutussumma vakuuttajien tilille. Galbraithin ja Kellyn kirjoissa on hyvät kuvaukset finanssikriisin taustoista (mielestäni paremmat kuin nobelistien Stiglitz ja Krugman kirjoissa aiheesta).

Yhdysvallat irtautui kultakannasta vuonna 1971 Richard Nixonin ilmoituksella väliaikaisesti samaan aikaan kun heidän öljyntuotantonsa saavutti huippunsa, mikä ei ollut välttämättä sattumaa. Tuota väliaikaista irtautumista kultakannasta on nyt kestänyt 43 vuotta. Yhdysvaltain kansallinen öljyntuotantohuippu ei ollut ainut, eikä tärkeinkään syy irtautua kultakannasta, mutta yksi tekijä kuitenkin. Yhdysvalloissa toteutettiin 1960-luvulla mittavia sosiaalisia uudistuksia ja aloitettiin Vietnamin sota, jotka aiheuttivat painetta siihen, että dollareita painettiin enemmän kuin sitä vastaavaa kultaa oli Fort Knoxissa. Yhdysvaltain öljyntuonti kasvoi noin 75 % vuosina 1967-1971, joten kasvava määrä öljydollareita valui ulos maasta myös USA:n öljyntuotantohuipun takia. Finanssijärjestelmä on viimeiset 40 vuotta ollut sellainen, että se joko kasvaa tai supistuu, mutta vakaa/kasvuton se ei voi olla. Ikuisen kasvun logiikassa vakaus on kasvua. 

Roger Boydin analyysin mukaan energiantuotannon aleneva nettoenergia aiheuttaa haasteen talouskasvulle, joten ongelma ei ole se, että energia kallistuu (joskin aleneva nettoenergia on yhteydessä korkeaan hintaan), vaan se, että energiantuotanto alkaa syödä yhä enemmän resursseja, jotka on pois jostain muualta (olen kirjoittanut aiheesta täällä). Syvänmeren öljy. liuskeöljy ja Kanadan tervahiekkaöljy ovat sellaisia, että perinteistä, halpaa öljyä suurempi osa tämän vuoden energiantuotannosta täytyy investoida seuraavan vuoden tuotantoa varten. Kun esiintymät huononevat tällä hetkellä nopeammin kuin niiden hyödyntämisen teknologia kehittyy, niin energiaylijäämä, jonka avulla monimutkainen yhteiskunta pyörii, alenee vääjäämättä.


Roger Boyd ei ole ajatustensa kanssa yksin. Esimerkiksi Tim Morganin (2013) mukaan talous (economy) on aina ollut ja tulee aina olemaan energiaylijäämäyhtälö. Nyt tuo energiaylijäämä on vääjäämättömässä laskussa (ellei esimerkiksi fuusiovoima tai hyötämiseen perustuva fossioydinvoima kaupallistu ja liikenne siirry sähköautoihin ajoissa ja tarpeeksi suuressa mittakaavassa, mikä ei ainakaan nyt näytä todennäköiseltä). Teksasin ja Lähi-Idän parhaat öljyesiintymät ovat tuottaneet kymmeniä tai jopa 100 tynnyriä öljyä yhtä tynnyriä kohti, joka investoitiin tuotantoon. Kanadan tervahiekkaesiintymiä hyödynnettäessä tarvitaan höyryä, hillittömän suuria kuorma-autoja, joiden polttoaineen kulutus on suuri ja liuskeöljyn hyödyntämisessä tarvitaan paljon kemikaaleja ja vettä. Näiden "energiatuotto" (EROI) on luokkaa 3-5 tynnyriä öljy per investoitu tynnyri. Nykyaikainen, erikoistuneeseen työnjakoon perustuva yhteiskunta tarvitsee arvioiden mukaan EROI:n 10-15 (esim. Klingaard ja Hall, 2012), joten Kanadan tervahiekan varaan sitä ei voi perustaa, vaikka esiintymän koko olisi rajaton. EROI on mittarina epälineaarinen siinä mielessä, että kun se on suuri niin sen pienentyminen ei näy juuri missään, mutta kun sen lukuarvo on alentunut noin kymmenen paikkeille niin pienikin muutos siinä aiheuttaa suuria muutoksia yhteiskunnan käyttöön päätyvässä nettoenergiassa. Joidenkin arvioiden mukaan ollaan jo globaalisti öljyn suhteen aika lähellä EROI-arvoa 10 (täällä on viitteitä).

Deflaatiokierteen mahdollisuus

Mikäli reaalipalkat eivät nouse ja velan saanti vaikeutuu sekä öljyn tuotantokustannukset nousevat niin korkeiksi, että markkinat löytävät tasapainon hyvin alhaisella öljyntuotannon määrällä, voi deflaatiokierre (alentuvat palkat ja alentuva öljynhinta sekä luottokannan supistuminen) käynnistyä. Tätä älyllisesti hyvin kiehtovaa, mutta ei kovin toivottavaa deflaatiokierteen "mallia" on minusta parhaiten kuvannut Gail Tverberg, mm. täällä. Deflaatiokierteessä investointien määrä ei nouse kovin korkeaksi, jolloin öljyriippuvuutta ei voida niin helposti pienentää investoimalla energiatehokkaaseen teknologiaan tai vaihtoehtoisiin teknologioihin. Euroopan keskuspankki ei ole toisaalta onnistunut pitämään inflaatiota lähellä tavoitettaan ("hiukan" alle 2 %) viime kuukausina, mutta ei se ole toisaalta käyttänyt kaikkia keinojaankaan ja saattaa keksiä uusiakin, joten on mahdoton arvioida, että kuinka "kaukana" ollaan tuosta deflaatiokierteestä.

Velan pyyhkiminen pois

Maallikon käsitykseni on, että kansainvälinen rahajärjestelmä voitaisiin muuttaa velattomaksi suhteellisen helposti. Tällainen suunnitelma tehtiin jo 1930-laman aikana, jolloin deflaatio oli todellisuutta, ja kaksi vuotta sitten IMF mallinsi suunnitelman toteuttamisen seurauksia. Tuloksena oli, että talletuspakojen mahdollisuus katoasi kokonaan ja sekä julkisesta että yksityisestä velasta sulaisi "dramaattinen" osa pois. En osaa sanoa, että kenen intresseissä on tätä ns. Chicagon suunnitelmaa vastustaa, jos jollakin on, mutta Yhdysvalloilla on nyt tilanne, jossa se saa julkista velkaa hyvin edullisesti, koska dollari on reservivaluutta. Öljyn ja monien muiden hyödykkeiden maailmankauppa käydään (ainakin toistaiseksi) pääosin dollareissa. Näistä dollareista suuri osa jää vaihtamatta muiksi valuutoiksi (mm. koska aiheuttaisivat inflaatioita muissa valuutoissa), joten mielekäs vaihtoehto on ostaa näillä dollareilla Yhdysvaltain velkapapereita. Tämän seurauksena Yhdysvalloilla on lähes koroton luottokortti, jonka avulla se sietää suurempia budjettivajeita kuin se muuten sietäisi. Galbraithin (2014) kirjassa tämä kuvataan hyvin. Toinen hyvä lähde on täällä.

Talouden kolme tasoa

John Micheal Greerin (2010) mukaan taloudella on kolme tasoa. Primääritaso, kaiken perusta, on energian ja mineraalien tuotantoa, josta kaikki muu talous riippuu. Esimerkiksi öljy, mineraalit ja hyönteisten tekemä pölytys on primääritasoa. Toinen taso, sekundääritaso, on yksinkertaistaen jalostusta (esim. öljynjalostus), teollisuutta ja palveluja. Kolmas taso, tertiääritaso, on karkeasti ottaen finanssisektori. Perinteinen taloustiede keskittyy lähinnä kahden jälkimmäisen (epä)tasapainoon jättäen pois sen kaikkein tärkeimmän. Primääritason poisjättäminen tarkastelusta on perustunut mm. siihen, että fossiilisten polttoaineiden laatu ei huonontunut nopeammin kuin niiden tuottamisen teknologia kehittyi. EROI-mittarin perusteella näin ei enää ole, kuten yllä jo todettiin, ja muinaisen liki täydellisesti geologisten prosessien jalostaman auringonvalon (=fossiilisen energian) esiintymät huononevat koko ajan, sillä parhaat resurssit käytetään aina ensin. 87 % globaalista energiankäytöstä perustuu edelleen fossiiliseen energiaan, joten energiankulutus ei ole kovin kestävällä perustalla. Niin kauan kuin perinteinen taloustiede ei keskity tärkeimpään talouden tasoon, niin siitä ei saada täyttä hyötyäkään?

Uuttavasta kapitalismista uudistavaan kapitalismiin?

Julkinen (pörssissä vaihdettava) osakeyhtiö oli erinomainen keksintö varsinkin teollistumisen aikakaudelle Nyt alkaa olla yhä enemmän ajattelijoita, jotka näkevät, että tämä omistusmuoto, jossa pääoma hallitsee työvoimaa ja jossa omistus ja itse yrityksen toiminta on erotettu lähes täysin toisistaan, johtaa osaoptimointiin. Marjorie Kelly on hiljan kirjoittanut innostavan ja viisaan kirjan Owning our future, jossa hän esittelee, kuinka iso muutosaalto on lähtenyt käyntiin uuttavan (extractive) kapitalismin muuttamiseksi uudistavaksi (regenerative) sekä uudella että vanhalla mantereella. Englannissa esimerkiksi toimii noin 90 000 partnerin (tämän yhtiön omistaa todella 90 000 siinä työskentelevää partneria) yritys, joka tekee voittoa, mutta sei maksimoi sitä, vaan samalla takaa hyvät työolot tehdä työtä. Toki tämäkin yritys on riippuvainen kasvusta, joten se osa ongelmaa on tämän(kin) yrityksen kohdalla ratkaisematta - jos ja kun talouskasvu seurauksineen on osa ongelmaa öljyhuipun jälkeen ja muutenkin.

Tanskalainen lääkejätti Novo Nordisk on myös omistusrakenteeltaan paikallista äänivaltaa suosiva, vaikka onkin pörssiyhtiö. Myös erilaiset osuuskunnat ovat tekemässä tuloaan esimerkiksi ruuan tuotantoon ja vaikkapa tuulivoiman ympärille. Aika näyttää, että kuinka paljon mahdollinen pääoman ja työn suhteen muuttuminen mahdollisesti auttaa. Minusta siinä on potentiaalia vaikka mihin.

Sopeutuminen öljyhuippuun

Arthur Schopenaurin mukaan totuuden hyväksymisessä on kolme tasoa. Ensimmäinen on se, että sille nauretaan. Toinen on se, että sitä vastustetaan voimakkaasti. Kolmas on se, että sitä pidetään itsestään selvyytenä. Öljyn  tuotantohuipun "teorian" johti 1950-luvulla eräs Shellin geofyysikoista, Marion King Hubbert useita eri lähestymistapoja käyttäen. Energiaviranomaiset eivät ottaneet Hubbertin näkemyksiä todesta, siihen suhtauduttiin osin huvittuneestikin. Hubbertin arvio Yhdysvaltain öljyn tuotantohuipusta (1970) osui lähes vuodelleen oikein. Vuonna 1975 Yhdysvaltain tiedeakatemia tunnusti, että Hubbert oli ollut oikeassa ja maan korkein öljyvaroista vastaava viranomainen, joka oli kiistänyt Hubbertin näkemykset, oli saanut potkut muutamaa vuotta aiemmin. Nyt alueellinen tuotantohuippu on tunnustettu tosiasia, mutta globaalin öljyntuotantohuipun (ajoittumisen ja siihen sopeutumisen) suhteen asia on huomattavasti monimutkaisempi asia. Minusta todennäköisyys sille, että öljyntuotanto ei enää juuri kasva, on varsin suuri. En laske pullotettuja maakaasun ohessa tuotettuja pullotettuja kaasuja öljyksi, kuten monet viranomaiset tekevät, koska niiden hinta saattaa liikkuu aivan eri suuntaan kuin öljyn maailmanmarkkinahinta. Olen valmis muuttamaan kantaani tältä osin tarvittaessa. Esimerkiksi jos valtaosa maailman noin miljardista polttomoottorista modifioidaan niin, että niissä voidaan polttaa pullotettuja kaasuja.

Missä vaiheessa yhteiskuntamme, poliitikkomme ja kansalaiset keskimäärin ovat tätä "Schopenauerin kehityskaarta" öljyntuotantohuipun suhteen? Finanssijärjestelmä todennäköisesti romahtaisi kertaheitolla, jos kaikki olisivat huomenna yhtä mieltä siitä, että öljyntuotantohuipun vaikutukset talouskasvuun ovat mittavia, sillä sijoittajat odottavat, että kun tulevaisuudessa (netto)energiaa tarvitaan yhteiskunnan käyttöön, niin se on siellä ja vieläpä suhteellisen halvalla. Öljyn tuotantohuippua ei oletettavasti ole juurikaan diskontattu esimerkiksi pörssiosakkeiden hintoihin. Öljyn tuotantohuippuun valmistautuminen pitäisi siis aloittaa nopeasti, mutta ei liian nopeasti? Roger Boyd arvioi, että energiaylijäämän pienentyminen tulee esiin niin hitaana romahduksena, että sitä tuskin osataan tulkita johtuvaksi energiaylijäämän laskusta eikä ongelmaan voida rationaalisesti pureutua. Boyd arvelee, kuten myös tunnettu "peak oil -teoreetikko" Gail Tverberg, että öljyn tuotantohuipun myötä myös maakaasun ja kivihiilen tuotanto kääntyy laskuun, mikä ei ainakaan pienennä öljyn tuotantohuipun vaikutusta.

Öljylle on tällä hetkellä heikosti vaihtoehtoja ja yhteistä niille on se, että ne ovat öljyä huonompia laadultaan (tai ovat hiukan parempia, mutta eivät ratkaisevasti, kuten Neste Oilin uusiutuva diesel). Useiden biopolttoaineiden nettoenergia on alhainen eli ne eivät ole käytännössä edes öljyn korvikkeita vaan lähinnä jatkeita. Brasilian sokeriruokoetanoli pystyy palauttamaan tuotannossa sidotun energian noin kymmenkertaisesti takaisin (EROI = 10), mutta se on enemmän poikkeus kuin sääntö. USA:n maissietanolin kohdalla käymään akateemista polemiikkia siitä, että onko EROI alle 1 vai hiukan sen yli eli se saattaa olla jopa nettoenergiasyöppö. Sähköauto olisi hyvä korvaamaan öljyä liikenteessä, mutta ongelmana on ainakin korkea hinta ja se, että muutos etenee hitaasti ainakin tällä hetkellä. Sähkö ei sovellu voimanlähteeksi kovin hyvin meri- ja ilmaliikenteessä - ainakaan tällä hetkellä. Teknologia näyttäytyy parhaimmillaankin osaratkaisuna ainakin tällä hetkellä, mikäli öljyntuotantohuippu tulee pian ja tuotanto kääntyy sen jälkeen merkittävään laskuun.

Yhdysvalloissa paikallinen öljyntuotantohuippu tuli enemmistölle täytenä yllätyksenä, eikä se aiheuttanut mitään ongelmia, joissa olisi helposti nähnyt, että tämä johtuu öljyntuotantohuipusta, vaikka se aiheutti suuria yhteiskunnallisia muutoksia (Galbright, 2014, on hyvä lähde tähän, kuten myös Klintgaard ja Hall, 2012). Neuvostoliitto romahti muutama vuosi öljyntuotantohuippunsa jälkeen kun öljynhinta samalla laski (Venäjä kokee nyt hiukan samaa siinä mielessä, että sen öljyntuotanto ei enää välttämättä kasva ja öljynhinta on alhaisempi kuin valtiojohto on budjetoinut). Reaalisosialismi oli epävakaa poliittis-taloudellinen järjestelmä jo alun alkujaan, joka rapautti mm. maatalouden tuottavuuden, mutta öljyntuotantohuippu ja alhainen öljynhinta oli se korsi, joka katkaisi kamelin selän (Neuvostoliiton romahduksesta kertoo perinpohjin Jegor Gaidarin Imperiumin tuho).

Aiemmin todettiin, että öljynhinta ei kenties voi nousta kovin korkealle, jolloin öljyn korvikkeiden (joita ei käytännössä ole suuressa mitassa varsinkaan liikenteessä) suhteellinen kilpailukyky ei pääse nousemaan. Pidän kuitenkin varsin mielenkiintoisena erilaisten sosiaalisten innovaatioiden mahdollisuutta pienentää öljyriippuvuuttamme. Järjestelin hiljan kimppakyytejä lasten synttärikutsuille ja huomasin, että muutaman polttoainelitran säästämiseksi tarvitaan liian monta puhelinsoittoa ja tekstiviestiä, että ihmiset jaksavat sellaiseen ryhtyä. Tarvitsemme helppoja käyttöliittymiä tällaiseen, sillä peräkanaa lähes tyhjillä autoilla ajelu on sellaista polttoaineen haaskausta, johon meillä ei oikeasti ehkä ole varaa tulevaisuudessa, mutta joka on samalla liian halpaa ollakseen toteutumatta.

Politiikan täytyy olla hitaassa talouskasvussa vasemmistolaisempaa kuin vakaan kasvun yhteiskunnassa. Mikäli talous ei keskimäärin juuri kasva, niin suuret tuloerot eivät ole sitäkään vähää perusteltuja kuin ovat olleet aiemmin. Monet asioita, joita nyt toteutetaan rahatalouden piirissä, tulevat siirtymään rahataloudesta pois? Kiitollisuudenvelka (eroaa rahallisesta velasta siinä, että osapuolet eivät edes tiedä, että kumpaan suuntaan "nettovelka" on, saati sen summaa) toimii yhteisöjä yhteen liimaavana. Asuntojen hintakehitys tulee uskoakseni eriytymään Suomessa voimakkaasti mm. sen mukaan, että kuinka hyvät julkiset yhteydet on lähimpään työpaikkakeskukseen. Työttömyys tulee todennäköisesti lisääntymään, mutta Suomessa on Euroopan nopeimmin eläköityvä työväestö, joten tilastoissa työttömyys ei välttämättä nouse kovin korkeaksi. Huoltosuhteelle tämä ei ole hyväksi, mutta toisaalta nyt eläkkeellä oleva väestö on suureksi osaksi maksanut asuntonsa ja tulee jättämään perintöä (keskimäärin) runsaasti.

Esimerkkinä muutoksentarpeesta voisi ottaa esille perintöveron. Perintöveroa ei mielestäni voi ainakaan laskea, sillä sukupolvisopimus, jossa seuraava työhontulokohortti maksaa edellisen eläkkeitä perustuu nimenomaan ikuisen kasvun logiikkaan. Minusta olisi perusteltua, että nyt eläkkeellä oleva polvi jättäisi perintönä suuremman osan yhteiskunnalle veroina omaisuudestaan siirtyessään ajasta ikuisuuteen (ja vastavuoroisesti yhteiskunta takaisi säällisen hoidon vanhenevalle väelle). Talouskasvuton talous (jos sellaiseen päädytään/sellaisessa jo ollaan) ei takaa lahjakkuuden ja ahkeruuden korrelaatiota menestykseen työelämässä niin hyvin kuin talous, joka kasvaa. Tasaisempi tulonjako, jolle näen varsin suuren arvon, mikäli talous ei kasva, toteutuu paremmin jos perintövero on suuri (perintöjen tasaisempi jako nuorelle väestölle). Eläkeläisiltä ottaisin mieluummin yhteiskunnalle takaisin enemmän silloin, kun he eivät enää ole "kohortissa", johon perintövero on varsin näppärä työkalu. Lähes joka alalla parhaat (niiden jälkeen, joilla on verkostoja ja suhteita?) työllistyvät, mutta alasta riippuen osa työvoimaa jää osattomaksi. Suomi öljyn jälkeen -kirja ja myös sen kansainvälinen sisarlaitos (The World After Cheap oil) ovat hyvää luettavaa tässäkin suhteessa.

Omaa ajattelutapaa kannattanee muokata ei-materiaaliseen suuntaan. En pidä nopeaa romahdsta kovin todennäköisenä, mutta niistä ainakin tiedetään, että hiukan ehkä yllättäen huonoiten romahduksen oloissa pärjää työelämässä menestynyt keski-ikäinen mies. Tällaiselle henkilölle on edessä helposti tyhjiö, kun työ ja asema on mennyt. Oletan, että siinä hitaassa romahduksessa jonka näen olevan suurella todennäköisyydellä olevan edessä, pätee osin sama logiikka tässä suhteessa. En pidä hidasta romahdusta katastrofina, sillä koen ikuisen kasvun fantasian ja rajallisen maailman siinä määrin ongelmallisena, että en näe muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua rajoihin. Näin ei ole aina ollut, sillä olen lukenut paljon popularisoituja taloustiedettä popularisoivia kirjoja, joissa ikuisen kasvun logiikka on ainakin passiivisesti taustalla, jos ei aktiivisena läsnä. Vasta myöhemmin olen tutustunut "peak oil" -kirjallisuuteen.

Huomasin tässä eräänä päivänä olevani tyytyväinen siihen, että olohuoneessani on vanha ja kolhuinen parkettilattia, sillä lapsia ei tarvitse torua kun he pudottelevat siihen esineitä, eikä tuolinjalkoihin tarvitse olla vaihtamassa huopatassuja niin usein. Aiemmin halusin kovasti remontoida lattian. Tämä ajattelutapavan muutos lienee esimerkki siitä, että materaalisten asioiden merkitys voi pienentyä yksilön kannalta. Uskon, että politiikalla "absoluuttisen" resurssiniukkuuden oloissa on suuri merkitys sopeutumisen helpottamiseksi. Tähän poliittiseen sopeutumiseen tarjoaa kättä pidempää Ville Lähteen kirja Niukkuuden maailmassa (joka on muutenkin erinomaista luettavaa). En ole varma, että muutos lähtee ylhäältä alas, vaan ovatko äänestäjät sittenkin poliitikkojansa valmiimpia muuttamaan asioita?

Lähteet ja luettavaa aiheeseen liittyen

1. Partanen, Paloheimo, Varis. 2013. Suomi öljyn jälkeen. Into-kustannus.

2. Ville Lähde. Niukkuuden maailmassa. 2013. Niin&Näin.
3. Salminen ja Vadén. Energia ja kokemus. 2013. Niin&Näin
Nämä kolme kirjaa ovat kaikki viime vuodelta, eli ne eivät ole juurikaan vanhentuneita. Suosittelen aloittamaan näistä, mikäli aihe kiinnostaa. Kansainväliset lähteet:

1. James K Galbraith. The End of Normal: the great crisis and future of growth.
2. Charles Hall ja Kent Klintgaard.Energy and the Wealth of Nations.
3. Reiner Kümmel. The Second Law of Economics: Energy, Entropy, and the Origins of Wealth
4. Robert Ayres ja Benjamin Warr. The Economic Growth Engine: How Energy and Work Drive Material Prosperity.
5. Marjorie Kelly. Owning Our Future.
6. Astrid Kander ja muut. Power to the People, Energy in Europe over the Last Five Centuries.
7. Roger Boyd. Energy and the Financial System.
8. John Michael Greer. The Wealth of Nature.

Liuskekaasu- ja öljyhuippu lähellä?

Yhdysvaltain liuskekaasun varaan on laskettu paljon. Teksasin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan liuskekaasun tuotantohuippu saatetaan kuitenkin saavuttaa jo vuonna 2020 eli yli 20 vuotta aiemmin kuin Yhdysvaltain energiaviranomaisen arvio on. Tuoreen tutkimuksen mukaan liuskekaasun tuotanto saattaa kääntyä tuotantohuipun jälkeen jyrkähköön laskuun. Liuskeöljyn tuotantohuippu lienee vielä lähempänä. Tuore öljyn hinnan lasku voi johtaa öljyn tuotantohuippuun muutaman vuoden sisään.

Yhdysvaltain energiaviranomaisen (EIA) mukaan liuskekaasun tuotanto kasvaa ainakin vuoteen 2040 asti. Nämä arviot eivät perustu yksityiskohtaiseen geologiseen dataan, vaan suhteellisen epävarmoihin oletuksiin. Alan teollisuuden edustajat ovat esittäneet huomattavasti skeptisempiä arvioita liuskaasun potentiaalista.

Teksasin yliopiston tutkijat määrittivät yli tuhannen liuskekaasun porauskaivon tuotantohistorian ja mallinsivat tämän tiedon perusteella tulevan kaasuntuotannon. Näitä tuloksia ei ole vielä varsinaisesti julkaistu tiedejulkaisuissa, mutta Nature-lehden toimitus sai tulokset nähtäväkseen etukäteen. Teksasin yliopiston tutkijat arvioivat Yhdysvaltain neljä suurinta liuskekaasun esiintymää vähintään 20 kertaa tarkemmalla resoluutiolla kuin EIA:n arviossa käytettiin. Heidän tuloksensa kertovat, että hyvälaatuisia esiintymiä (sweet spots) on EIA:n olettamaa paljon vähemmän. Heidän tulostensa mukaan liuskekaasun tuotanto saavuttaa tuotantohuippunsa varsin todennäköisesti jo vuonna 2020 ja laskee sen jälkeen suhteellisen jyrkästi.

Teksasin yliopiston tutkijat käyttivät EIA:n hintaskenaariota liuskekaasulle, joten heidän tuloksensa on tässä mielessä vertailukelpoinen EIA:n kanssa. Pankkiiriliikkeiden ja konsulttitoimistojen arviot liuskekaasun potentiaalista ovat olleet vielä paljon hurjempia kuin EIA:n, joten ristiriita näiden ja Teksasin yliopiston tutkijoiden arvion välillä on silmiinpistävä (kuva 1).

Kuva 1. UT tarkoittaa Teksasin yliopistoa. Lähde.

Tämä tulos poikkeaa rajusti EIA:n arvioista. EIA:n pääjohtaja Adam Siemenski totesi vuonna 2013, että ei ole epäilystäkään siitä, että Yhdysvaltain maakaasun tuotanto kasvaa vuoteen 2040 asti. 

"For natural gas, the EIA has no doubt at all that production can continue to grow all the way out to 2040."

Teksasin yliopiston tutkijat eivät ole pessimismissään ainoita. Post Carbon Instituten (PCI) tuoreen raportin mukaan liuskekaasun tuotanto jää noin 40 % pienemmäksi kuin EIA:n arvio. PCI:n arvion (joka sekin perustuu geologiseen dataan kaikkein suurimmista esiintymistä) mukaan liuskekaasun tuotanto saavuttaa huippunsa jo ennen 2020 eli se ennakoi vielä aikaisempaa tuotantohuippua kuin Teksasin yliopiston tutkijat. Myös PCI:n arviossa liuskaasun tuotanto kääntyy varsin jyrkkään laskuun tuotantohuipun jälkeen. Näkemysero EIA:n ja näiden kahden geologista dataa käyttävän arvion välillä on siis varsin suuri sekä tuotantohuipun ajankohdan, että huipun jälkeisen laskunopeuden välillä.

Syy EIA:n varsin suureen tuotantoarvioon piilee siinä, että se olettaa parhaiden tuotantokaivojen tuotantotietojen olevan yleistettävissä ainakin piiritasolla (county). Geologinen data ei tue tätä näkemystä, sillä tuotantokaivojen laatu heikkenee ilmeisen nopeasti sen jälkeen kun parhaat kaivot on hyödynnetty.

EIA on aiemmin korjannut rajusti arvioitaan hyödynnettävissä olevasta potentiaalista sekä liuskekaasun että liuskeöljyn suhteen, kun varsinainen geologinen analyysi on valmistunut. Esimerkiksi Marcellus -nimisen esiintymän liuskekaasun tuotantopotentiaalista leikattiin 80 %. Puolan liuskekaasupotentiaalista leikattiin 99 % ja Monterreyn eiintymän "jättimäisestä" liuskeöljypotentiaalistakin 96 %. Lähde (sivu 5). Jälkimmäinen tarkistus "vei" noin kaksi kolmasosaa USA:n tuotettavissa olevasta liuskeöljystä.

Teksasin yliopiston tutkijat tiedostavat, että heidän tuloksensa voivat osoittautua pessimistiseksi tai optimistiseksi. Heidän mukaansa on olemassa ilmeinen riski, että kaasun käyttöön investoidaan enemmän kuin mitä kaasua tulee olemaan varaa käyttää.

Voi olla, että nesteytetyn maakaasun (LNG) hankkeita ei kannata ainakaan pelkästään liuskekaasun varaan jättää Euroopassa. Mikäli liuskekaasun hinta nousee, niin kannustimet viedä sitä Yhdysvalloista tai muualta Eurooppaan vähenee. Asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että jos Yhdysvalloissa saavutetaan tuotantohuippu varsin pian, niin liuskekaasuinvestoinnit muualla kuivuvat kasaan.

Entä liuskeöljy?

Liuskeöljyn tuotantohuipppu on Yhdysvalloissa EIA:n  arvion mukaan 2021. PCI:n arvion mukaan se on 2016. (ks. sivut 9 ja 14 täältä.) PCI:n arvion mukaan liuskeöljyn tuotanto laskee tuotantohuipun jälkeen paljon rajummin kuin EIA:n arviossa.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA ennakoi WEO2013 -raportissaan, että liuskeöljy ei siirrä globaalin öljyntuotannon huippua kuin muutamalla vuodella ja että Yhdysvaltain liuskeöljybuumi ei tule toteutumaan muualla maailmassa likimainkaan samassa mittakaavassa. IEA:n vuoden 2010 WEO-raportin mukaan perinteisen, halvan öljyn tuotantohuippu oli vuonna 2006. Globaali öljyntuotanto laskisi IEA:n arvion mukaan 6-8 % vuosittain, jos investoinnit öljyn etsintään ja tuotantoon lopetettaisiin nyt.

Teknologisia läpimurtoja ja uusien suurten esiintymien löytöjä voi olla edessä, mutta teknologian kehitys ei koskaan tule saamaan yliotetta esiintymien laadun heikkenemisestä. Suuria öljyesiintymälöytöjä ei ole tehty vuosikymmeniin, vaikka tekniikat esiintymien löytämiseen ovat kehittyneet huomattavasti. Kyse on korkeintaan ja lähinnä viivytystaistelusta. Mitä enemmän pääomia ja tuotettua energiaa investoidaan (takaisin) fossiilisen energian tuotantoon, niin sitä jyrkempään laskuun saattaa tuotanto kääntyä tuotantohuipun jälkeen. Tätä ilmiötä kutsutaan Seneca-jyrkänteeksi. Investoinnit fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ovat moninkertaistuneet 2000-luvulla (täällä enemmän siitä) ja kasvaneet huomattavasti tuotannonlisäystä nopeammin.

Hiljan öljyn hinnanlaskua on hehkutettu, että se on hyvä asia Suomen taloudelle. Näin on ymmärtääkseni vain jos aikahorisontti on lyhyt. Tämän hinnanlaskun seurauksena isot öljy-yhtiöt leikkaavat investointejaan rajusti ensi vuonna (mm. ConocoPhillips 20 %, Kanadan Precision Drilling 44 %). On vielä ennenaikaista vetää johtopäätöksiä, mutta on aivan mahdollista, että öljyntuotannon huippu koittaa jo muutaman vuoden sisään.

Yhdysvalloissa ilmoitettujen porausaloitusten määrä pieneni 40 % lokakuusta joulukuulle. Tämän voi odottaa näkyvän muutaman kuukauden viiveellä tuotetussa öljyn määrässä (ei välttämättä yksi yhteen, koska oikeuksista alhaisemman tuottavuuden kaivoihin luovutaan ensin).

Öljyn tuotannon kasvu ollut Pohjois-Amerikan varassa

Kuten kuvasta 2 voi havaita, on globaali öljyntuotannon (raakaöljy ja ns. maakaasunesteet) kasvu ollut Pohjois-Amerikan liuske- ja tervahiekkaesiintymien varassa. Suuri osa tästä tuotannosta voi muodostua kannattamattomaksi, mikäli öljyn hinta on liian alhainen.

Kuva 2. Lähde EIA. Data on vuosineljänneksittäin, mutta vuodesta 2014 on esitetty vain kaksi ensimmäistä vuosineljännestä.

Onko OPEC-maissa halua/kykyä kasvattaa tuotantoa jatkossa, jos Pohjois-Amerikassa öljyinvestoinnit lähtevät laskuun? Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta, mutta OPECin omista raporteista näkee, että porauskaluston määrää on siellä lisätty merkittävästi viime vuosina, mikä viittaisi siihen, että siellä on ainakin jossain määrin yritetty pitää yllä/lisätä tuotantoa (kuva 3). Mielenkiintoista on, että porauskaluston nelinkertaistuminen ajoittuu juuri aikavälille, jolloin öljynhinta nousi voimakkaasti ja toisaalta johon osui halvan, perinteisen öljyn tuotantohuippu.

Kuva 3. OPEC:n porauskaluston määrä 1984-2013. Lähde: OPEC. Baker Hughes -data antaa samankaltaisia lukuja, joten nämä luvut lienee lähellä totuutta.

Kirjoituksen jatko-osassa tulen pohtimaan (mahdollisen) öljyntuotantohuipun merkitystä EU:n ja Suomen kannalta. Samalla käyn läpi vaihtoehtoja öljylle ja sen niukkuuteen sopeutumiseen.

Päivän graafi - Öljynkulutus Euroopassa

Öljyn hinta on nyt halvimmillaan viiteen vuoteen, noin 70 dollaria tynnyriltä. Tämän on arvioitu piristävän talouskasvua Euroopassa. Öljynkulutus kasvoi Euroopassa toisen maailmansodan päättymisestä aina vuoteen 2005 asti, minkä jälkeen öljynkulutus on ollut laskussa. EU:n öljynkulutus on nyt 15 % alemmalla tasolla kuin vuonna 2005. Mistä EU:n laskeva öljynkysyntätrendi johtuu? Mikä on muuttunut vuoden 2005 jälkeen? Kääntyykö öljynkulutus EU:ssa nousuun, jos öljyn hinta laskee edelleen? Lähteekö talous kasvuun samalla, jos näin käy? Mistä öljyn laskeva hinta johtuu? Onko öljyn laskeva hinta pelkästään tai edes voittopuolisesti hyvä asia?

Lähde: BP Statistical Review off World Energy 2014.

Olen kirjoittanut energiankuluksen roolista talouskasvusta hiljan täällä.