sunnuntai 23. elokuuta 2015

Talouskasvun ja energiankulutuksen irtikytkentä mahdotonta

Vallitsevassa taloustieteessä talouden ajatellaan voivan jatkavan kasvuaan ikuisesti energiankulutuksesta riippumatta. Halvan öljyn tuotantohuippu oli jo liki kymmenen vuotta sitten ja hiilidioksidipäästöjä ei voida enää kasvattaa, joten energiankulutuksen ja talouden kasvun irtikytkeytyminen olisi enemmän kuin tarpeen. Tarkemmin tarkasteltuna tämä voi kuitenkin osoittautua mahdottomaksi.



Vallitsevan uusklassisen taloustieteen mukaan talous voi kasvaa ikuisesti riippumatta luonnonvaroista. Termodynamiikan lakien, jotka ovat luonnonlaeista kaikkein kyseenalaistamattomia, pohjalta kehitetyn niin sanotun biofysikaalisen taloustieteen mukaan on hyvin kyseenalaista, että taloutta voidaan kasvattaa riippumatta energiankulutuksesta. Päinvastoin kuin toisinaan esitetään, eivät teollisuusmaiden energiankulutus tai hiilidioksidipäästöt ole kääntyneet laskuun samalla kuin talous on kasvanut, mikäli huomioidaan kansainvälinen kauppa (täällä tästä on enemmän).

On totta, että talouden kokoon (reaalinen eli inflaatiokorjattu BKT) suhteutettuna energiankulutus on kasvanut hitaammin Yhdysvalloissa viimeisen 150 vuoden aikana, kuten nähdään alla olevasta kuvasta. Vuonna 1850 Yhdysvalloissa kulutettiin noin 60 megajoulea primääri- eli kokonaisenergiaa yhtä dollaria kohti bruttokansantuotetta. Vuonna 2000 kului enää viidennes tästä. Selvästi BKT:n energiaintensiteetti on siis pudonnut ja primäärienergiankulutuksen suhteellinen irtikytkentä on totta. On syytä huomata, että tämä ei ole absoluuttista irtikytkentää, jossa talous kasvaa, mutta energiankulutus ei. Energiankulutus on Yhdysvalloissa lähes 14-kertaistunut viimeisimmän 150 vuoden aikana vaikka onkin "suhteellisesti irtikytkeytynyt".

Suhteellisen ja absoluuttisen irtikytkennän ero on tärkeätä hahmottaa. Taksinkuljettaja-esimerkki valaiskoon asiaa. Jos taksinkuljettaja saa palkkaa lisää 30 %, mutta ajoaikaa lisätään vain 20 %, niin taksinkuljettaja voi kehua saavuttaneensa suhteellisen irtikytkennän palkkansa ja työmääränsä välillä, koska palkka kasvoi enemmän kuin työn määrä. Absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaisi edellä esitetyn esimerkin mukaisesti, että palkka kasvaa 30 %, mutta ajoaika ei kasva yhtään tai jopa laskee.

Kuva 1. Lähteet mainittu tekstin lopussa.
Kun energiankäytön tehostuminen otetaan huomioon, niin havaittu suhteellinenkin irtikytkentä katoaa. Hyötyenergia tarkoittaa sitä energiaa, joka on päätynyt tuottamaan taloudellista arvoa kun energiaa on muunnettu muodosta toiseen (häviönä "kulunut" eli hukkaan päätynyt energia ei osallistu taloudellisen arvon luomiseen). Hyötyenergian määrää voi kasvattaa: 1) parantamalla "hyötysuhdetta", jolla energiaa muutetaan muodosta toiseen ja käytetään taloudellisessa tuotannossa ja/tai 2) kasvattamalla kulutetun kokonaisenergian määrää. Kuvassa 2 on piirretty hyötyenergialle sama intensiteettikäyrä kuin yllä primäärienergialle. Aineistoa oli käytettävissä tähän 1900-luvun osalta.

Kuva 2.  Lähteet mainittu tekstin lopussa. Kuvassa on selvästi kaksi loivaa piikkiä. 
Kuten kuvasta 2 nähdään, niin hyötyenergian kulutus per BKT on vaihdellut ajan myötä, mutta mitään irtikytkennän trendiä ei ole havaittavissa. Energiankäyttö on taloudessa tehostunut 1900-luvulla, kuten käy ilmi kuvasta 3, jossa on esitetty hyötyenergian osuus primäärienergiasta. Hyötyenergiaksi päätyvän primäärienergian osuus on noin kolminkertaistunut Yhdysvalloissa 1900-luvulla, mutta on silti "vain" noin 12 %. Muissa tutkituissa maissa hyötyenergian osuus on ollut 15-18 % vuonna 2000. Näissä maissa jopa 82-88 % käytetystä kokonaisenergiasta päätyi siis "hukkaan" vuonna 2000.

Kuva 3. Lähteet mainittu tekstin lopussa. 

Energiankäytön tehokkuus kasvoi tilastojen mukaan varsin nopeasti Yhdysvalloissa 1930-1972, mutta sen jälkeen suurta muutosta ei ole ollut (kuva 3). Monet 1900-luvun aikana laajaan käyttöön tulleet energiateknologiat ovat verrattain kypsiä teknologioita.  Japanissa koettiin hurja muutos lihastyöstä ulkoiseen energiaan 2. maailmansodan jälkeen kun Japani teollistui nopeasti. Trendi päättyi sielläkin ensimmäiseen öljykriisiin. Hyötyenergian kulutus on siis Yhdysvalloissa ja Japanissa kasvanut 1972-2000 käytännössä täysin kokonaisenergiankulutuksen kasvun varassa. Energiahuolto on toisaalta globaalisti yli 85 %:sesti fossiilisen energian varassa ja hiilidioksidipäästöt pitäisi saada tasaiseen ja voimakkaaseen laskuun lähivuosina.

Edellä piirretyt käyrät eivät todista, että reaalitalouden kasvu ei jatku jos hyötyenergian määrä ei kasva, mutta niistä voi päätellä, että oletus edessä olevasta talouskasvun ja energiankulutuksen absoluuttisesta irtikytkennästä saattaa olla varsin huteralla pohjalla. Tämän kirjotuksen otsikkoon kirjoitin, että absoluuttinen energiankulutuksen irtikytkentä talouskasvusta on mahdotonta. Aivan varmaa se ei tietenkään ole, mutta perustelen seuraavassa, että miksi se voi olla mahdotonta. Selitys piilee siinä, että globaalin talouden palveluvaltaistuminen ei alenna energiankulutusta (ks. esim. Fix, 2014, kappale 5.5) vaan jopa lisää sitä. Fixin (2014) ja edeltäjiensä kehittämä malli on monimutkainen ja pitkä tässä selitettäväksi, joten yksinkertaistan sen rajusti karrikoiden, jotta ajatus tulee ilmi. Talouden voidaan ajatella koostuvan maataloudesta, teollisuudesta ja palveluista. Palvelujen osuus taloudesta (ja työvoimasta) on lisääntynyt pitkälti sen ansiosta, että maataloudessa ja teollisuudessa on lihasvoimaa korvattu ulkoisella energialla teknologian kehittymisen myötä.

Metsätalous on Suomessa hyvä esimerkki ulkoisen energian ja tuottavuuden kasvun yhteydestä: 1960-luvun 100 000 työntekijää ja 400 000 hevosta on korvattu noin tuhannella simulaattorein koulutetulla metsäkoneen kuljettajalla runsaasti öljyjalosteita käyttävine koneineen. Metsätalouden tuottavuuden kasvun myötä työvoimaa on siirtynyt palvelusektorille. Palvelualan työpaikkojen syntyminen edellyttää työn tuottavuuden kasvua muilla sektoreilla. Työn tuottavuus näyttää pitkälti kasvavan ulkoisen energian syrjäyttäessä lihastyötä. Teollistunut maatalous ei ole enää energiaylijäämäinen, kuten esiteollinen versio siitä oli. Teollinen maatalous on karrikoiden fossiilisen energian muuntamista ruuaksi viljelysmaan avulla. Esimerkiksi Tanskassa ruuan sisältämä kalori on vaatinut noin kolme kaloria fossiilisia polttoaineita ennen päätymistään lautaselle.

Maatalouden fossiilienergian subventioon perustuva tuottavuusloikka on selvä asia, mutta onko olemassa näyttöä, että teollisuuden työn tuottavuuskehitys on yhteydessä ulkoisen energian (öljy, sähkö, maakaasu...) kulutuksen kasvuun? Kuva 4 ei ole ainakaan ristiriidassa tämän selitysmallin kanssa. Toki muitakin keinoja on lisätä maatalous- ja teollisuustyön tuottavuutta kuin ulkoinen energia enkä osaa arvioida, että mikä niiden potentiaali tulevaisuudessa on. Onko työnjaon syventäminen esimerkiksi mahdollista pitkään ilman ulkoisen energian kulutuksen kasvua? Historiallisen näytön perusteella varmin keino vähentää radikaalisti energiankulutusta on työvoiman palaaminen palveluista maatalouteen. Vakuutustarkastaja esimerkiksi syrjäyttäisi sähköä kuluttavan lypsyrobotin (itse asiassa tarvittaisiin arviolta noin 10 lypsytaitoista vakuutustarkastajaa kilpailemaan tasapäisesti lypsyrobotin kanssa, ks. taulukko 2 täältä, jolloin työn tuottavuus laskisi rajusti). Suomen nykyinen metsätalous työllistäisi pelkästään puun korjuussa lähes 200 000 (metsätyötaitoista ja -kykyistä) pankkivirkailijaa, terveystarkastajaa, intendenttiä, amanuenssia jne. ja samalla Suomen öljynkulutus putoaisi arviolta noin 10 %. Harvalla olisi enää varaa matkustaa Aasiaan lomamatkoille. Kuinka moni olisi halukas laskemaan energiankulutusta ja materiaalista elintasoaan siirtymällä kenties hyvinkin mukavasta palvelutyöstään "lypsämään lehmiä käsin"? Toisaalta niin vapaaehtoisesti yksinkertaisempaan elämään pyrkivä ns. voluntary simplicity-liike kuin muutkin talouskasvun tarpeen kyseenalaistavat liikehdinnät voivat kasvattaa suosiotaan ainakin globaalissa pohjolassa ja jos näin käy laajassa mitassa, niin mitä se se merkitsee esimerkiksi työnjaon ja työllisyyden kannalta? Alkaako väestöä siirtyä kaupungeista takaisin maaseudulle?

Kuva 4. Lähde Hall et al. 1984. Kuva löytyy Hallin ja Klitgaardin kirjasta. Lähde yksilöity tarkemmin tekstin lopussa.

Jos absoluuttinen irtikytkentä ei ole mahdollista, kuten biofysikaalisen taloustieteen selitysmalli vihjaa, niin energiantuotannon ympäristövaikutusten pienentäminen tulee olemaan todella tärkeää tulevaisuudessa, jossa oletettavasti sekä kehittyvät maat että monet talousvaikeuksista kärsivät vanhat teollisuusmaat pyrkivät nostamaan materiaalista elintasoaan. Onkin syytä erotettaa primäärienergiankulutus ja sen ympäristövaikutukset toisistaan kun irtikytkennästä keskustellaan.

BKT on toisaalta mittarina sellainen, että se saattaa taipua tilanteessa jossa hyötyenergiankulutusta ei voida lisätä. Reaaliselle BKT:n mittarille ei ole olemassa objektiivista määritelmää. Eri hyödykkeiden suhteelliset hinnat muuttuvat, joten jokainen kuluttaja kokee erilaista inflaatiota, jonka suhteen nimellinen BKT korjataan reaaliseksi. Kenen inflaation pitäisi painaa hyödykekorissa? Mitä muuten BKT sisältää? Ei kai ainakaan mitään laitonta? EU:n BKT-tilastointitavan muutoksen vuoksi Italia vältti taantuman vuoden 2014 ensimmäisellä vuosineljänneksellä. Tämä taantuman välttyminen selittyi tilastontointimuutoksella eli siitä, että mustan pörssin lääkemyynti (arvio luonnollisesti, sillä laittomasta "arvonlisästä" ei ole tilastoja) ja prostituutio lisättiin osaksi BKT:ta (tämä ei ilmeisesti ole huono vitsi tai aprillipila, katso eri päiville päivättyjä uutisia esim. täältä ja täältä).

BKT on varsin herkkä laskentatavan muutoksille. Esimerkkinä BKT:n laskentatavan muutoksen vaikutuksesta BKT:n suuruuteen voidaan ottaa Nigeria, jonka BKT oli 89 % suurempi, kun perusvuodeksi, johon suhteessa tuotannon reaaliarvo deflatoidaan, muutettiin vuoden 1990 sijaan vuosi 2010. Talouden rakenne oli muuttunut tuona aikana esimerkiksi pankkisektorin osuuden kasvun myötä ja perusvuoden vaihto saattoi olla paikallaan.Yhdysvalloissakin talouden koko olisi noin 25 % pienempi, jos käytettäisiin nykyisen perusvuoden sijaan vuoteen 1996 perustuvaa indeksointia (ks. Fix, 2014). Tiedossani ole tapausta, jossa BKT:n määrittelytapaa olisi muutettu niin, että BKT olisi pienentynyt. Onko tämä vain sattumaa vai onko BKT:n määrittelyssä kannusteet siihen, että BKT:ta lisäävät mittaustavan muutokset menevät helpommin hallinnossa läpi? Olisi varsin houkuttelevaa uskoa, että talouden rakenne muuttuu aina suotuisaan suuntaan, mutta löydän tälle ainakin itse enemmän vasta- kuin myötäargumentteja. Salaliittoteorioihin BKT:n suhteen en usko, mutta vinoutuneen kannustinjärjestelmän olemassaoloa en pitäisi mahdottomana.

Jos reaalitalous ei enää kasva, niin veikkaukseni onkin, että BKT-mittari joustaa niin, että kasvua havaitaan. Osa BKT-mittariin tuoduista "imputaatioista" epäilemättä kuuluukin sinne, sillä esimerkiksi jos autoissa on vakiona ABS-jarrut, luistonesto jne., mutta auton hinta ei nouse verrattuna vailla näitä ominaisuuksia vailla oleviin autoihin, niin tottahan talouden voidaan ajatella kasvaneen. Ei kuitenkaan ole edes teoreettista mahdollisuutta tehdä imputaatioita objektiivisesti, joten BKT-mittari voi tulevaisuudessa olla nykyistä parempi tai huonompi tilinpidon mittari.

Jonkinlaisena yhteenvetona voimme todeta, että kun energiankäytön tehostuminen otetaan huomioon, niin edes ekonomistien usein (esim. täällä) esille ottamaa suhteellistakaan irtikytkentää ei ole saavutettu Yhdysvalloissa eikä globaalisti. Jos talouskasvua ei voida irtikytkeä hyötyenergiankulutuksen kasvusta, niin talouskasvulla näyttää olevan rajat vastoin vallitsevan taloustieteen oletusta. Vaikka hyötyenergiankulutuksessa on tehostamisen varaa, niin sitä ei välttämättä ole kovin paljon globaalin talouden kasvattamisen kannalta. Fysiikan lait eivät riipu teknologian tasosta, joten teknologian kehittyminen ei ole mahdollista niin, että 100 prosenttia kokonaisenergiasta saataisiin hyödynnettyä hyötyenergiana. Tämä kuitenkin antaa teoreettisen rajan. Vaikka olettaisimme, että globaalisti vain 15 % kokonaisenergiasta päätyy nykyisin luomaan taloudellista arvoa, niin 5 prosentin globaali talouskasvu kuluttaa teoreettisen potentiaalin 40 vuodessa (olettaen, että reaalinen BKT ja hyötyenergian kulutus kasvavat yksi yhteen eikä kokonaisenergian kulutus kasva). Hitaampi, kolmen prosentin kasvu antaisi aikaa teoriassa noin 65 vuotta. Käytännössä energiankulutuksen tehostamisen rajakustannukset tulevat ylittämään (lisä)hyödyt jo kaukana teoreettisista rajoista, sillä energiankulutuksen tehostaminen kärsii kasvavista rajakustannuksista (helpot ja halvat keinot otetaan käyttöön keskimäärin ensin). Nykyisillä taloudellisten kannustimien rakenteilla ( esimerkiksi verotus kannustaa usein kuluttamaan luonnonvaroja työn kustannuksella, ei korkeita hiiliveroja tms.) uskon, että energiankulutuksen tehostamisen teknistaloudellinen potentiaali on huomattavasti teoreettista potentiaaliaan pienempi. Onko kasvava alhaisemman energiaylijäämän (EROEI) liuske- ja tervahiekkaesiintymien sekä syvänmeren öljyn hyödyntäminen jo vaikuttanyt hyötyenergian kulutukseen 2000-luvulla? Miten mahdollinen öljyn tuotantohuippu tulee vaikuttamaan hyötyenergian määrään? Mikä on uusiutuvan energian tai erilaisten ydinvoimaratkaisujen mahdollinen potentiaali lisätä hyötyenergian/kokonaisenergian saatavuutta samalla kun niiden pitäisi alkaa korvata fossiilista energiaa?

Lähteet (tekstissä mainittujen lisäksi)


1. Blair Fix, 2014. Rethinking Economic Growth Theory From a Biophysical Perspective. Kindle-kirja. Fix päätyy hylkäämään reaalisen BKT:n mittarin kokonaan tutkiessaan talouskasvua, koska sen hintaindeksointi on ongelmallista.
2. Robert Ayres ja Benjamin Warr, 2010. The Economic Growth Engine: How Energy and Work Drive Material Prosperity (The International Institute for Applied Systems Analysis).
3. Hyötyenergiatilastot .xlsx-muodossa vapaasti Warrin ylläpitämällä internet-sivustolla. Linkki sivulle, josta otin datat.
4. Yhdysvaltain BKT:na olen käyttänyt vuodesta 1795 alkaen tilastoitua sarjaa, joka löytyy Susan Carterin ja muiden toimittamasta kirjasta The Historical Statistics of the United States (The Millennium Edition). Taulukko Ca9 (1795-2000). Tein kuvan 2 myös Agnus Maddisonin tilastoiman BKT-datan perusteella eikä siinäkään ollut havaittavissa irtikytkeytymisen trendiä.
5. Yhdysvaltain kokonaisenergiankulutuksen tilastot ovat peräisin EIA:n Annual Energy Review 2011 raportista, taulukoista 1.3 (1949-2000) ja E1 (1795-1945).
6. Charles Hall ja Kent Klitgaard, 2010. Energy and the Wealth of Nations: Understanding the Biophysical Economy. 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kiertotalous näköpiirissä?

Kiertotaloudessa pyritään vähentämään käyttöön otettavien raaka-ainevirtojen määrää sekä minimoimaan taloudellisen toiminnan myötä syntyvien jätteiden syntyminen. Kiertotaloudesta puhutaan paljon. Tuoreen tutkimuksen perusteella voidaan hahmottaa, että kuinka lähellä ollaan tilannetta, jossa "läpivirtaustaloudesta" ollaan siirrytty kiertotalouteen. Ollaanko jo lähellä? Millaisia mahdollisuuksia ja haasteita kiertotalouteen siirtymisessä on?



Luonnonvarojen ehtyessä sekä raaka-aineiden hinnat että niiden vaihtelu saattavat kasvaa. Toisaalta kasvavan taloudellisen toiminnan myötä syntyvien jätteiden määrä on jo ylittänyt ympäristön kyvyn ottaa päästöjä vastaan (esim. ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden vähentyminen ja merten happamoituminen). Kiertotalous voi periaatteessa vastata näihin haasteisiin, sillä siinä pyritään vähentämään käyttöön otettavia raaka-aineita ja syntyviä päästöjä sulkemalla raaka-aineiden kiertoja kierrätyksen avulla. Raaka-aineiden kierrättäminen kuluttaa tyypillisesti paljon energiaa, joten energiahuolto on aivan keskeisessä osassa kiertotaloudessa. Energiaa ei voida kierrättää, joten energiahuolto pitää järjestää muuten kestävällä tavalla. Iso osa ongelmaa on, että noin 87 % maailman energiankulutuksesta tuotetaan fossiilisten polttaineiden avulla. Esiintymien laatu heikkenee eli koko ajan joudutaan sijoittamaan suurempi määrä energiaa ja pääomia tietyn energiamäärän saamiseksi yhteiskunnan käyttöön.

Luonnonvarojen ehtyminen on suhteellista siinä mielessä, että jos käytössä on liki rajaton määrä sopivassa muodossa olevaa energiaa ilman merkittäviä paikallisia tai globaaleja haittavaikutuksia, niin juuri mikään raaka-aine ei maapallolla ehdy. Tällaista energialähdettä ei ole ainakaan vielä näköpiirissä, joten joidenkin mineraalien ja energiankantajien ehtyminen voi synnyttää talouskasvua hidastavia palautekytkentöjä ja geopoliittisia jännitteitä.

Maailmantalouden sosiaalis-taloudellista aineenvaihduntaa on tutkittu varsittu vähän. Tuoreessa tutkimuksessa (Haas et al., 2015) analysoitiin maailmantalouden ja EU:n raaka-ainevirrat vuodelta 2005. Tutkijat hämmästyivät itsekin tulostaan, jonka mukaan globaalin talouden materiaalivirroista vain 6 % kierrätetään. EU:n osalta luku oli suurempi, mutta silti pienehkö 13 %. Koko maailman tasolla vuonna 2005 raaka-aineita otettiin käyttöön 62 gigatonnia, josta 4 gigatonnia (6 %) on kierrätysmateriaalia ja 58 gigatonnia neitseellisiä materiaaleja. Nk. Sankey-diagrammeilla voidaan havainnollistaa tätä (kuva 1). Viivan paksuus heijastaa virran suuruutta (kuvan luvut gigatonnia vuodessa). Kuvan alimmainen osa kuvastaa kierrätystä ("Stocks"-laatikon alapuolella). Tällainen tutkimus ei koskaan voi olla täydellinen, mutta on kaikki syyt uskoa, että ko. tutkimuksen mukainen suuruusluokka on oikea. Haasin ja kumppaneiden (2015) tutkimus antaa tekijöiden mukaan todennäköisesti liian optimistisen kuvan kiertotaloudesta. Esimerkiksi rakennusten käytöstä poistetun purkujätteen, jota ei käytetä uudelleen, määrän arviot vaihtelevat suuresti, mutta Haas ja kumppanit (2015) käyttivät pienintä mahdollista julkaistua arviota, joka johtaa suurimpaan kierrätysasteeseen.

Kuva 1. Sankey-diagrammi globaaleista ja EU27-maiden raaka-ainevirroista (Haas et al., 2015). Creative Commons attribution license.

Sankey-diagrammista paljastuu mielenkiintoisia asioita. Stocks-laatikko kuvastaa talouden käyttöön kumuloituneita raaka-aineita (jalostettuna), kuten rakennus- ja laitekantaa. Kuten nähdään kuvasta, Stocks-laatikkoon virtaa enemmän ainetta enemmän kuin siitä poistuu sekä maailmantalouden että EU27-maiden kohdalla. Eli EU:ssakaan ei olla vielä tilanteessa, jossa rakennus- ja laitekanta olisi vakaa. Globaalisti se kasvaa vielä nopeammin kuin EU:ssa. Vuosina 1950-2010 raaka-ainevirrat ovat kasvaneet keskimäärin 3,6 prosentin vuosivauhtia (eli kaksinkertaistuvat alle 20 vuodessa). Euroopan unioniin tuodaan nettona paljon raaka-aineita (Net Imports), mikä viittaa siihen, että EU:n kulutuksesta varsin merkittävä osa näkyy jätteiden synnyssä jossain muualla kuin EU:ssa (tämä on hyvin linjassa aiemmassa kirjoituksessani käytettyjen lähteiden kanssa).

Raaka-ainevirtojen yhdistäminen Sankey-diagrammaksi ei ole ongelmatonta. Siinä yhdistetään raaka-ainevirtoja, joiden energia- ja päästöintensiteetti ei ole yhtäläinen. Esimerkiksi alumiinin valmistus kuluttaa paljon enemmän energiaa tonnia kohti kuin vaikkapa kuparin. Biomassa (kuvassa vihreänä) on periaatteessa kierrätettävissä yhteyttämisen kautta takaisin, mutta käytännössä tässä on paljon ongelmia. Esimerkiksi se, että ravinnepitoisen maan ravinteet eivät välttämättä palaudu takaisin. Tanskassa on esimerkiksi tutkittu ainetaseet typen, fosforin ja kaliumin osalta (Markussen & Østergård, 2013). Tuloksena oli, että Tanskaan näistä ravinteista 80-90 % tuodaan ulkomailta. Suuri osa näistä tuontiravinteista päätyy laimentuneena meriin eikä takaisin maaperään sinne missä ruoka/rehu kasvatettiin. Osa ruuan- ja rehuntuotannosta on uusiutumattomien pohjavesivarojen varassa. Käytettyä biomassaa vastaava määrä uutta biomassaa ei siis automaattisesti synny.

Filosofisiin haasteisiin kiertotalouden mittaamisen kannalta päädytään esimerkiksi siinä, että osa fysikaalisen talouden kierrossa olevasta puumateriaalista päätyy energiantuotantoon. Korvaako tällöin puu fossiilisia polttoaineita? Toisaalta tuhkaa voidaan käyttää esimerkiksi betonin seosaineena, jolloin kiertotalouden osuus taloudesta kasvaa, mutta betonia, rautaa tai jotain muuta materiaalia voidaan joutua käyttämään enemmän jos suuremman tuhkapitoisuuden betonin lujuus on alhaisempi.

Kiertotaloutta voitaisiin lisätä sillä, että ruokaa ja rehua tuotettaisiin enemmän paikallisesti, jolloin ravinteiden kierrättäminen takaisin kasvupaikalle olisi helpompaa. Kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen olisi suurehko askel kiertotalouden suuntaan, sillä eläinten suuri osuus ruokavaliossa on varsin materiaali- ja energiaintensiivistä. Arviolta 20-30 % ruuasta päätyy hukkaan kun koko ketju korjuusta kulutukseen huomioidaan, joten ruuan hävikissä on myös suuri potentiaali kiertotalouden edistämisen kannalta.

Uusiutuva energia lisää kiertotaloutta ainakin niiltä osin kuin se korvaa fossiilista energiaa. Fossiilisten polttoaineiden osuus globaaleista materiaalivirroista on lähes puolet eli 44 % ja vain 0,26 % fossiilisista polttoaineista kierrätetään tällä hetkellä lähinnä muovien muodossa. Kierrättämisen yksi haaste paljastuukin juuri muoveissa, eli laadun heikkeneminen kierrätettäessä, kun pakkausmuovia kierrätetään mm. muovipusseiksi. Joissakin metalleissa on samaa laadun heikkenemistaipumusta, sillä osa arvokkaista metallilejeeringeistä "laimentuu" raakaraudaksi kierrätyksessä. Samoin paperia kierrätettäessä selluloosaketjujen keskimääräinen pituus pienenee ja lujuusominaisuudet heikkenevät.

Joidenkin metallien osalta kierrätysaste on jo lähellä täydellistä. Lyijystä lähes kaikki käytetään lyijyakuissa, ja lyijyakkujen kierrätysaste on yli 90 %, joten lyijystä kierrätetään globaalistikin yli 90 %. Raudastakin noin 90 % kierrätetään. Asfaltista arviolta noin 99 % kierrätetään Yhdysvalloissa, joskin asvaltin kierrättäminen on energiaintensiivinen prosessi sekin. Paperistakin jo noin 50 % kierrätetään sekä Euroopassa että globaalisti. Joidenkin metallien kierrätyksessä jäädään alle yhteen prosenttiin, kuten litiumin ja talliumin kohdalla. Metallien kierrätys ei ole niin kehittynyttä teknologiaa kuin kaivostoiminta, joten kierrätysasteen nostossa on useiden metallien kohdalla sekä potentiaalia että haasteita.

Kierrätys ei aina ole ongelmatonta senkin vuoksi, että kierrättäminen saattaa vaatia runsaasti energiaa ja kierrätetyn materiaalin mahdollisesti alentunutta laatua joudutaan kompensoimaan jollain muulla tavalla, kuten suuremmalla määrällä neitseellistä materiaalia. Kierrätyksen kasvattamisessa on potentiaalia varsinkin metallien suhteen, ennen kaikkea jos jo suunnitteluvaiheessa otettaisiin kierrätettävyys huomioon paremmin ja taloudellisia kannustimia lisättäisiin. Toisaalta kierrätettävyyden nosto on monen metallin kannalta hankalaa. Esimerkiksi jos lopputuotteessa on pienempi pitoisuus metallia kuin parhaissa kaivos-esiintymissä. Kierrätettävyyttä ei pitäisikään optimoida itseisarvona vaan vain silloin kun se on ympäristörasituksen vähentämisen kannalta järkevää (eikä esimerkiksi johda suurempiin ympäristöhaittoihin kuin neitseellisen materiaalin tuottaminen).

Metalleista kierrätetään maailmanlaajuisesti 71 % (kokonaismassasta). Käytännössä kierto-osuus on kuitenkin noin 40 %, koska maailmantalous ja sen myötä metallien käyttö kasvaa. Suurin ongelma metallien kierrättämisen ongelma onkin  niiden kasvava käyttö. Jos esimerkiksi raudan tai lyijyn käyttö kasvaa esimerkiksi 3,5  % vuosittain, niin 20 vuoden keskimääräinen käyttöikä tarkoittaa sitä, että täydelliselläkin kierrätyksellä tarvitaan silti yhtä suuri määrä "tuorerautaa" talouteen kuin käytöstä palautuva rautavirta on. Jos metallin käyttö kasvaa 7 % vuosittain, niin 20 vuoden päästä käytöstä poistuvan metallin täydellinen kierrättäminen riittää kattamaan enää noin 25 % koko metallin tarpeesta ja lähes 75 % on katettava neitseellisellä materiaalivirralla (kuva 2 kirjoituksen lopussa havainnollistaa tätä). Kasvava maailmantalous tuo siten haasteita kiertotalouteen siirtymissä. Toki ainakin osaratkaisuna voidaan kasvattaa tehokkuutta, jolla materiaaleja käytetään. Silti Haas et al. (2015) näkevät, että raaka-aineiden käytön fyysisen kasvun on vähintäänkin tasaannuttava (tällöin stocks-laatikkoon tulee sama määrä "kantaa" kuin sieltä poistuu) tai mieluummin raaka-ainevirrat pitäisi pystyä kääntämään lasku-uralle.

Raaka-aineiden hinnanvaihtelu tekee kierrätyksessä haastavaa alan toimijoiden kannalta. Esimerkiksi nyt öljyn hinta on alhainen ("vain" kaksin-kolminkertainen 1990-luvun tasoon nähden), jolloin muovia kierrätetystä materiaalista valmistavat yhtiöt ovat vaikeassa kilpailutilanteessa. Neitseellisten materiaalien käyttöönotossa voisi olla eräänlainen globaali raaka-ainevero, joka tasoittaisi hinnanvaihteluita ja kannustaisi kierrättämään (mutta vain silloin kun se on kokonaisuuden kannalta järkevää).

Maailmantalouden raaka-aineiden "sosioekonominen aineenvaihdunta" on kasvanut hurjaa 3,6 prosentin vuositahtia vuosina 1950-2010 (Schaffartzik et al., 2014). Globaalit ja paikalliset haitalliset vaikutukset ovat olleet huomattavia jo vuoden 2000 aineenvaihdunnan tasolla, mutta silti raaka-aineiden tarpeen odotetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä. Monet raaka-aineita vievät maat harjoittavat vientiä oman infrastruktuurinsa kustannuksella ja globaali epätasa-arvo onkin tässä mielessä kasvanut. BBC julkaisi hiljan varsin havainnollisen jutun Mongolian Baotoun alueen kaivosteollisuuden paikallisista vaikutuksista.

Haasin ja kumppaneiden (2015) mukaan on yllättävää, että EU:ssakin ollaan hyvin kaukana kiertotaloudesta kun ottaa huomioon kierrätystä edistävän EU:n politiikan. Teollisissa maissakin kierrätettävät materiaalivirrat ovat varsin pieniä suhteessa koko raaka-aineaineenvaihduntaan ja kierrättämisen ohella fyysisten resurssien kulutuksen kasvu pitää pystyä taittamaan tai jopa kääntämään laskuun. Tämä voi olla ristiriidassa talouden jatkuvan kasvun vaatimusten kanssa. Tai kuten tutkijat (Haas et al.,  2015) toteavat hienovaraisemmin: raaka-aineiden kulutuksen kasvun pysäyttäminen pysyy haasteistamme suurimpana.

Lähteet


1. Haas et al., 2015. How Circular is the Global Economy? An assessment of material flows, waste production, and recycling in the European Union and the World in 2005. Journal of industrial ecology.
2. Schaffartzik et al., 2014. The global metabolic transition: Regional patterns and trends of global material flows, 1950–2010. Global Environmental Change 26:87–97.
2. Markussen, Mads & Hanne Østergård, 2013. Energy Analysis of the Danish Food Production System: Food-EROI and Fossil Fuel Dependency. Energies 6:4170-4186.

Kuva 2. Eksponentiaalisen kasvun vaikutus tarvittavaan kierrossa olevaan raaka-aineiden määrään. Mitä nopeammin raaka-aineiden tarve kasvaa, sitä vähemmän voidaan tarvetta tyydyttää jo olemassa olevalla raaka-aineen kannalla (kierrätys).


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Termiittikeko, liikenneruhkat ja vallitseva talouskäsitys

Termiittiyhteiskunnan toiminta ja liikenneruuhka ovat esimerkkejä siitä kuinka kasvava mittakaava tuo sosiaalisesta järjestelmästä uusia piirteitä esiin. Vallitsevan taloustieteen malleilla termiittiyhteiskunnan toimintaa tai liikenneruuhkan syntymistä ei voisi ymmärtää. Kompleksisten eli monimutkaisten sosiaalisten järjestelmien tutkimisen menetelmät tuovat uutta näkemystä mahdollisuuteen irroittaa talouskasvu ekologisista ja sosiaalisista haitoista.






Ekologit ovat termiittejä tutkimalla saaneet selville varsin hienoja rakenteita ja toimintoja, joita yksittäisiä termiittejä tutkimalla ei havaitse. Termiitit viestivät syljellään, joka sisältää viestejä kuljettavia kemiallisia yhdisteitä. Termiittikeon sisustan lämpötilaa on säädettävä, sillä keon ulkopuolinen lämpötila voi Afrikan savanneilla vaihdella yli 30 astetta vuorokauden aikana. Pesän kuningattarelle tuodaan tieto, jos lämpötila uhkaa nousta munantuotannon kannalta liian korkeaksi. Kuningatar antaa syljellään kemiallisen käskyn termiittikeon jäähdyttämiseen erikoistuneille yksilöille, että ruiskuttavat vettä seinille. Veden haihtuminen sitoo lämpöenergiaa ja samalla viilentää kekoa. Toinen tapa säädellä lämpötilaa on avata ja sulkea keon ilmakanavia tarpeen mukaan. Kun lämpötila on palautunut tarpeeksi lähelle tavoitetta, kuningatar lähettää syljellään viestin, että nyt veden ruiskuttamisen tai kanavien määrän säätelemisen voidaan lopettaa.

Termiiteillä on siis mittakaavan suurentuessa ilmaantuvia rakenteita, joita ei havaitse pelkästään yksilöitä tarkkailemalla. Tällainen "emergenssi" on ominaista sosiaalisille järjestelmille, kuten yhteiskunnille. Myös liikenneruuhka on esimerkki emergenssistä, sillä liikenneruuhka syntyy vain mittakaavan kasvaessa tarpeeksi suureksi. Los Angelesin arkiruuhkaa ei voi havaita tutkimalla liikennevirtaa Humppilassa.

Mitä merkitystä näillä sinänsä kiehtovilla esimerkeillä mittakaavan mukana ilmaantuvista uusista piirteistä, joita ei voida johtaa pienemmästä mittakaavasta, sitten on käytännön kannalta? Kaiken politiikanteon taustalla on nykyään enemmän tai vähemmän talouspolitiikka, joka perustuu talousmalleihin, joissa mittakaavalla ei ole merkitystä. Näissä mallissa 1700-luvun torikauppiaisiin Lontoossa pätevät samat lainalaisuudet kuin vaikkapa yli 100 000 työntekijän Wal-Martiin. Neoklassinen taloustiede (eli se, jonka teorioihin pohjaa suuri osa talouspolitiikasta ja sen myötä lähes kaikki politiikka) lähtee oletuksesta, että yksittäiset talouden mikrotoimijat, kuten kuluttaja tai firma, summautuvat makrotasolla ilman, että uusia piirteitä tai rakennelmia ilmaantuu.

Kompleksisuuden tiede, jossa mittakaavalla on suuri merkitys, selittää hyvin sen, että miksi talouskasvu ei voi jatkua ikuisesti ilman uusia ja kasvavia (usein haitallisia) sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia (Bonauiti, 2014). Mittakaavan kasvaessa taloudesta nousee emergenttejä piirteitä, joiden olemassaoloa ei olisi voitu ennustaa pienemmässä mittakaavassa. Tämä voi selittää myös sen, miksi elintason noustessa ihmisten onnellisuus ei näytä nousevan tietyn kynnyksen jälkeen. Kun elintaso kasvaa niin kulutus alkaa yhä enemmän kohdistua välttämättömyyshyödykkeiden sijaan ns. positionaalisiin hyödykkeisiin, joilla mitataan statusta suhteessa muihin. Naapurustossa ensimmäiset nopeat autot tuovat hyvinvointia omistajilleen, mutta jos niiden määrä kasvaa suureksi naapurustossa, niin niiden tuottama hyvinvointivaikutus katoaa.

Positionaalisten hyödykkeiden kasvava kuluttaminen nousevan "elintason" eli BKT:n myötä johtaa alati jatkuvaan kilpailuun, sillä naapurin kuluttaminen on ikään kuin itseltä pois (keep up with the Joneses; pysy naapurien statuksessa mukana). Tämä kulutuksen kohdistuminen positionaalisiin hyödykkeisiin saattaa selittää myös sitä, että BKT:n jatkaessa nousuaan teollisuusmaissa viime vuosikymmeninä monet hyvinvointimittarit kytkeytyivät irti BKT:n kasvusta ja ovat joko polkeneet paikallaan tai kääntyneet laskuun. Kun liikenne on jo ruuhkautunut, niin lisää sitä samaa vanhaa ei ole enää optimaalinen ratkaisu. Toki hyvinvointimittarit ovat jossain määrin subjektiivisia eikä täydellistä mittaria ole (koskee myös BKT-mittaria).


Kuva 1. BKT ja GPI indikaattorit USA:ssa 1950-1994. Peter Victor, 2010. (http://www.nature.com/nature/journal/v468/n7322/full/468370a.html).


Luonnossa kaksi hyvin eri suuruista eliölajia ei koskaan muistuta tarkasti toistaan, vaikka niiden elinympäristö olisi sama. Galilei totesi 1600-luvulla, luonto ei pystyisi tuottamaan hevosta joka olisi 20 kertaa tavallista suurempi, ilman että luiden rakenne ja moni muu asia muuttuisi. J. Haldane päätyi vajaa sata vuotta sitten päätelmään, että jokainen eliölaji on optimaalisen kokoinen. Taloudelle ei kuitenkaan vallitsevan taloustieteen mukaan ole optimaalista kokoa ja enemmän on aina parempi. Sen mukaan talouden kaksinkertaistuminen tuottaa yhtä paljon lisähyvinvointia Saksassa kuin esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Käytetyt lähteet


The Great Transition (Routledge Studies on Ecological Economics), 2014. Mauro Bonauiti.
The Myth of Progress: Toward a Sustainable Future, 2013. Tom Wessells.

The Real-World Economics Review -blogissa on kansantajuista kritiikkiä vallitsevasta taloustieteestä ja ajoittain myös näistä malleista, joiden mukaan mittakaava ei vaikuta mallien toimivuuteen täällä. Monet taloustieteilijät suhtautuvat kriittisesti mittakaavattomiin talousmalleihin ja vallitsevaan neoklassiseen taloustieteeseen ylipäätään. Viimeistään vuoden 2008 finanssikriisi havahdutti monet pohtimaan taloustiedettä hyvin kriittisesti. Kestää kuitenkin aikansa ennen kuin vallitsevat paradigmat muuttuvat. Amazonin kirjakaupassa ilmestyy jo pelkästään taloustieteilijöiden toimesta enemmän talouskasvun sosiaalisia ja ekologisia rajoja pohdiskelevia kirjoja kuin minä ainakaan ehdin lukea. Tuo Mauro Bonauitin kirja on harvinaisen monipuolinen tässä mielessä, joskin todella kallis. Vuokrahinta kahdeksi kuukaudeksi ei ollut mielestäni kohtuuton.


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kirja-arvio: Uhkapeli ilmastolla

Kirja-arvio kirjasta Uhkapeli ilmastolla.



Uhkapeli ilmastolla -kirja kertoo kuinka ilmastonmuutoksen torjunta on kaikella todennäköisyydellä niin haastavaa, että yhtään keinoa ei ole varaa jättää käyttämättä - ei ydinvoimaa eikä uusiutuvaa energiaa. Luonnonsuojelijoiden, ympäristöjärjestöjen ja Vihreiden kannalta ydinvoima on hankala keino monella tavalla. Ydinvoiman vastustamisen kulttuuria on näiden piirissä ehtinyt muodostua aikana, jolloin ilmastohaasteen suuruus ei ollut niin hyvin tiedossa. Kirja muistuttaa, että keinoja ja tavoitteita ei pidä sotkea keskenään. Uusiutuva energia on kirjoittajien mukaan hyvä keino, mutta huono tavoite ilmastonsuojelussa. Yhdyn kirjoittajien - Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen - näkemykseen, että uusiutuvan energian potentiaalia on luultavasti yliarvioitu ja sen suuret lisäystavoitteet voivat törmätä yllättäviin ongelmiin - kuten esimerkiksi luonnonsuojeluun tai suuriin CO2-päästöihin.

Ydinvoiman ja uusiuvan energian vastakkainasettelusta hyötyvät epäsuorasti fossiiliteollisuus ja ilmastonmuutoksen kieltäjät. Kirjan herkullisinta antia ainakin minulle oli se, kuinka ydinvoiman vastustus perustuu usein loogisiin kuperkeikkoihin tai kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: kaksilla kärryillä ajamiseen. Joissakin argumenteissa ydinvoima on samaan aikaan liian halpaa ja liian kallista. Ja sähkön kymmenen vuoden futuurihintoja käyttäen esimerkiksi arvioidaan ydinvoimalan kannattavuutta, joka valmistuu kymmenen vuoden päästä ja toimii 60-80 vuotta. Toisaalta kirjoittajat eivät analysoi, että kuinka paljon Suomessa OL3-reaktorin vaikeudet ja Fennovoiman geopoliittinen tausta ovat vaikuttaneet lisäydinvoimaan suhtautumiseen. Olisin kaivannut myös analyysiä siitä, että miten ydinvoiman osuus energiantuotannosta saadaan käännettyä nousuun, sillä vähäpäästöisen energian tarve on suuri ja ydinvoiman osuus energiantuotannosta on viime vuosina ollut laskusuunnassa ja ydinvoiman imago varsin huono monissa maissa.

Tiiviissä ja nopealukuisessa kirjassa ei mennä kovin syvälle missään asiassa, mutta silti se haastaa lukijaansa pohtimaan omia asenteitaan ydinvoimaan. Kohdeyleisönä kirjalla on ennen kaikkea luonnonsuojelijat ja poliittiset päättäjät. Kirjassa olennaiset termit on avattu hyvin, enkä havainnut kirjassa anglismeja. Kirja on varsin helppolukuinen eikä vaadi ennakkotietoja ydinvoimasta tai ilmastonmuutoksesta. Kirjan suurin heikkous on osittain sen vahvuudessa eli kirjan tiiviydessä. Joistakin asioista olisi kaivannut enemmän tietoa. Esimerkiksi 70-luvun keskustelua ydinvoiman huikeasta tulevaisuudesta ja nykyistä keskustelua uusiutuvan energian valtavasta potentiaalista olisi voinut vertailla enemmänkin. Ilmastonmuutoksen kieltämisellä ja ydinvoiman vastustamisella on mielenkiintoisia psykologisia yhtymäkohtia, joista kirjoittajilla oli ilmeisesti tilaa kirjoittaa varsin vähän.

Ydinvoimaa koskevia väitteitä ei ole ihan yhtä paljon lähdeviitoitettu kuin uusiutuvaa energian kohdalla oli tehty. Tai ainakin sellainen kuva minulle jäi. Itse olen enemmän perehtynyt uusiutuvaan energiaan kuin ydinvoimaan, joten olisin joissakin kohdin kaivannut viitteitä nimenomaan ydinvoimaa koskien. Ehkä kirjoittajat ovat päätyneet tilanpuutteen vuoksi lisäämään viitteitä enemmän uusiutuvaan energiaan. Tämä voi olla perusteltua ainakin siinä mielessä, että uusiutuvan energian potentiaalia on hypetetty varsin paljon. Kirjan graafit on tehty varsin persoonallisella tavalla. Tästä syystä osa graafeista saattaa olla lukijalle hiukan hankalasti hahmotettavissa, varsinkin jos asiaa ei tunne entuudestaan jollain lailla. Graafien kuvatekstit ovat tavallaan otsikoita eivätkä siten tue kuvaajien hahmottamista. Hankalimpia graafeja (esim. sivu 15) voisi ehkä hiukan avata kirjan kotisivulla?

Kirjassa on selvästi nähty paljon vaivaa esimerkiksi säteilysuojeluun paneutumisessa. Aivan oikeutetusti kirjoittajat korostavat, että säteilyn haitat eivät ole niin suuria kuin yleisesti luullaan eivätkä varsinkaan jos niitä suhteutetaan monien muiden energiamuotojen haittoihin. Toisaalta kirjoittajat ymmärtävät hyvin säteilyyn liittyvän pelon. Todellisessa elämässä on aina olemassa vaihtoehtoiskustannus eikä päätöksiä voi tehdä tyhjiössä vaan verrattuna muihin (usein vielä huonompiin) vaihtoehtoihin. Avoimen mielen omaavalle lukijalle on tarjolla hyvää polttoainetta itsetutkiskeluun ydinvoimakannastaan. Vielä muutama vuosi sitten olin itsekin tämän kirjan aivan ydinkohderyhmää, sillä olin Janne M. Korhosen kanssa voimakkaasti eri mieltä ydinvoiman tärkeydestä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja väittelinkin hänen kanssaan tästä sosiaalisessa mediassa. Olen tarkistanut kantaani koska ilmastonmuutos tuottaa lähinnä ikäviä yllätyksiä tiedon tarkentuessa ja uusiutuvan energian laajamittaisen soveltamisen haasteet massakulutusyhteiskuntien tarpeisiin ovat käsitykseni mukaan niin suuria, että pelkästään niiden varaan ei voida laskea. Eikä näytä siltä, että keskimääräistä elintasoakaan oltaisiin vapaaehtoisesti laskemassa vauraissakaan maissa.

Tällainen kirja ei tietenkään synny ilman virheitä. Varsinkaan kun vaikuttaa olevan kyse pamfletin ja tietokirjan kompromissista. Parhaiten virheitä voi välttää sillä ettei tee mitään. Toiseksi paras tapa on se, että virheistä pyritään oppimaan ja virheet korjaamaan. Kirjoittajat näyttävät olevan sitoutuneita jälkimmäiseen eli tieteelliseen metodiin, sillä kirjan kotisivulle on jo ilmestynyt päivitettävä lista kirjan sisältämistä virheistä. Tällainen korjaava prosessi on ilahduttavaa kirjan lukijan kannalta. Samalla se tarjoaa tieteelliseen metodiin perehtymättömälle lukijalle mahdollisuuden tutustua tietämyksen itseään korjaavaan ja täydentävään prosessiin.

Varsin siteeratun geotieteilijän, Markku Kulmalan, mukaan meillä on 40 vuotta aikaa pelastaa maailma. Kulmala tuskin tarkoitti että meillä on 40 vuotta aikaa odottaa ennen kuin maailmaa pitää alkaa pelastaa. Uhkapeli ilmastolla -kirja tarjoaa hyvää päivitystä ilmastonmuutoksen torjunnan haastavuuteen ja pyrkii perustelemaan, että miksi mitään keinoa ei voida jättää käyttämättä nykytiedon valossa. Kirjassa muistutetaan, että ydinvoima ei ole pelkkää uraanivoimaa ja ydinjäteongelmaakin asetetaan mittasuhteisiin siinä maailmassa, jossa on olemassa vaihtoehtoiskustannus.


keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Vauraiden maiden CO2-päästöt irtautuneet talouskasvusta?

Usein näkee väitettävän, että vauraiden teollisuusmaiden, kuten Ruotsin tai Suomen, vaurastuminen on irtautunut aineellisesta kasvusta eli "enkelisoitunut". Kun kansainvälinen kauppa otetaan huomioon, niin vauraiden maiden CO2-päästöt eivät ole kääntyneet laskuun eli talouden niin sanottua enkelisaatiota ei ole tapahtunut.



Varsin yleisen argumentoinnin mukaan vauraiden maiden talouskasvu on irtautunut aineellisesta kasvusta. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Pohjola toteaa eräässä artikkelissaan, että "johtopäätöksenä voi todeta, ettei Suomen talouskasvu ole ainakaan näiden mittareiden valossa kestämättömällä pohjalla". Yksi näistä Pohjolan käyttämistä mittareista on hiilidioksidipäästöjen kasvu. Näissä argumenteissa on heikkoutena se, että Suomen ja muiden vaurauden maiden tuotannosta suuri osa on globaalien toimitusketjujen ja pääoman vapaan liikkumisen myötä ulkoistettu kehittyviin maihin, jolloin suuri osa CO2-päästöistä ei synny omalla maaperällä, jossa vastaava arvonlisä kirjataan ja kulutus tapahtuu.

Hiljan eräässä tutkimuksessa arvioitiin kansainvälisiä CO2-virtoja käyttämällä laajahkoa aineistoa, jossa analysoitiin 113 valtiota jakamalla talous 57 sektoriin. Esimerkiksi Ruotsin CO2-päästöt kasvoivat 69 % vuonna 2008, jos kansainvälinen kauppa huomioitiin. Suomenkin lukema oli varsin korkea ollen yli 40 % (vuonna 2008). Tuo kuva, jonka mukaan teollisuusmaat ovat siirtäneet suuren osan päästöintensiivisestä tuotannostaan kehittyviin maihin, mutta eivät ole luopuneet vastaavasta aineellisesta kulutuksesta vaan tuovat sen kehittyvistä maista, saa tukea myös muista tutkimuksista (esim. täällä ja täällä).

Eurooppa kokonaisuudessaan on vähentänyt omalla maaperällään syntyviä CO2-päästöjä vuodesta 1990 vuoteen 2008, mutta vastaavasti lisännyt vielä enemmän CO2-päästöjä siirtämällä tuotantoa kehittyviin maihin (kuva 1). Pelkästään Kiinassa syntyy Eurooppaan kansainvälisen kaupan kautta kohdistuvia enemmän kuin omalla maaperällä syntyviä päästöjä on vähennetty (kuva 1). Jos rajoitutaan tarkastelemaan Euroopan sisällä toteutuneita CO2-päästöjä, niin Eurooppa näennäisesti lähes tulkoon saavutti Kioton protokollan mukaiset päästövähennykset (punainen asterisk-merkki kuvassa 1). Kun kansainvälinen kauppa otetaan huomioon, niin Euroopan omalla maaperällä saavutetut CO2-päästöjen vähennykset enemmän kuin kompensoituivat muualle kirjattujen päästöjen myötä.

Kuva 1. Punainen asterisk tarkoittaa Kioton protokollan mukaista tavoitetta. Rest of Annex B -maiden suuri päästövähennys johtuu paljolti Neuvostoliiton romahtamisesta (mistä huolimatta Annex B-maat eivät saavuttaneet Kioton tavoitetta). 

Kansainväliseen kauppaan liittyvät CO2-päästöt nelinkertaistuivat välillä 1990-2008 (lähde). Globaaleihin toimitusketjuihin perustuvassa maailmantaloudessa ei ole mielekästä piirtää taserajoja yksittäisen maan tai edes maanosan ympärille kun arvioidaan aineellisten resurssien kulutusta tai päästöjen kasvua, ellei samalla oteta vientiä ja tuontia (=kauppa) huomioon. 

Globaalisti hiilidioksidipäästöt ovat nousseet 2000-luvulla nopeammin kuin sitä ennen. Kaikkea tätä kasvua ei voida kohdistaa kehittyvien maiden vaurastumisen ja kaupungistumiskehityksen taakaksi, kuten kuva 1 kertoo. Ruotsin, Euroopan tai OECD-maiden vaurauden enkelisoituminen on siten näennäistä eikä sitä ole tapahtunut käytettäessä CO2-päästöjä mittarina jos kansainvälinen kauppa (tuonti ja vienti) huomioidaan.

Vaurastuminen ei ole muuttunut aineettomammaksi teollisuusmaissa vuoden 1990 jälkeen vaan kehittyviä maita, kuten Kiinaa, on käytetty savupiippuna. Kiinasta tuli vapaakauppajärjestö WTO:n jäsen vuonna 2001. Kuten kuvasta 2 nähdään, niin globaalit CO2-päästöt ovat viimeisimmän kymmenvuotisjakson aikana kasvaneet nopeammin kuin yhtenäkään kymmenvuotiskautena vuodesta 1965 alkaen.


Kuva 2. Globaalit CO2-päästöt 1965-2013. Lähde: BP. Katkoviiva on rendi 1983-1997, jota on jatkettu 2013 asti.



Globaalisti CO2-päästöjen kasvutahti on kiihtynyt vuodesta 1998 lähtien (kuva 2). Minkäänlaista absoluuttista globaalia hiilidioksidipäästöjen kytkeytymistä talouskasvusta irti ei siis ole nähtävissä. Lisäys (26.2.15.): Suhteellinenkaan irtikytkentä ei ole ainakaan kiihtynyt 2000-luvun taitteen jälkeen (kuva 3). Nyrkkisääntönä voidaan todeta, että mikäli BKT:n suhteellinen CO2-intensiteetti laskisi nopeammin kuin väestönkasvu ja vaurastuminen yhteensä, niin absoluuttinen irtikytkentä olisi mahdollista. 

Kuva 3. Maailman BKT:n hiilidioksidi- ja energiaintensiteetit 1981-2011. Piikki ylöspäin noin vuonna 1990 johtuu Neuvostoliiton hajoamisesta. Lähteenä EIA. Vuoden 2005 dollarilla mitattu BKT on ostovoimakorjattu. 

Lähteet


1.       Glen P. Peters et al. (2011) PNAS 108: 8903–8908. Growth in emission transfers via international trade from 1990 to 2008. (http://www.pnas.org/content/108/21/8903.full)
2.       Steven J. Davis & Ken Kaldeira. (2010) PNAS 107:5687–5692. Consumption-based accounting of CO2 emissions. (http://www.pnas.org/content/107/12/5687.abstract)
3.       Andreas Malm. (2012) China as Chimney of the World: The Fossil Capital Hypothesis. Organization & Environment 25:146–177.






keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Talouskasvun pakko - miksi?

Kapitalistinen talousjärjestelmä on epävakaa, jos se ei kasva. Mitä jos talouskasvua ei kaikesta huolimatta tule? Mitä jos ilmastonmuutosta ei saada aisoihin ilman talouskasvun rajoittamista ja talouskasvusta halutaan luopua? Olisiko talousjärjestelmä muokattava sellaiseksi, että se kestää alhaista talouskasvua nykyistä paremmin? Mitä jos nykyinen finanssikriisi onkin talouskasvun loppu? Mitä voidaan tehdä, jotta ikuisen talouskasvun varaan rakennetut instituutiot toimivat, mikäli talouskasvua ei jostakin syystä tule?



Talouskasvu yhdistää kaikkia etupiirejä


Poliitikot eri puolueista ovat usein yksimielisiä ainakin yhdessä asiassa: talouskasvua on hyväksi tai jopa välttämätöntä pitkällä aikavälillä. Tämä ei ole yllättävää, sillä talouden kasvaessa on helpompi tehdä esimerkiksi tulonsiirtoja. Talouden kasvaessa ei tarvitse ottaa yhdeltä äänestäjäryhmältä kun yhdelle myönnetään etuja. Talouskasvussa itsessään en näe mitään vastustamisen arvoista, kunhan sen haittavaikutukset, kuten ympäristön pilaantuminen  ja eriarvoisuuden kasvu saadaan hallintaan. Mikäli nykyisen kapitalistisen talousjärjestelmän osana oleva reaalitalous (kokonaistuotannon arvo) ei kasva pitkällä aikavälillä (suhdannevaihtelut eivät haittaa mikäli tarpeeksi voimakkaaseen talouskasvuun palataan tarpeeksi pian), niin jonkun etuja kasvatettaessa on joltakulta otettava pois. Esimerkiksi jos työn verotusta kevennetään ilman, että jonkun äänestäjäryhmän verotusta kiristetään, niin valtion menot ovat tuloja suuremmat ja valtio velkaantuu. Julkinen velkaantuminen ei ole ongelma, mikäli talous palaa pitkäkestoiseen talouskasvuun, jonka myötä verotulot kasvavat ja velanhoitokyky paranee. Mutta mikäli näin ei käy, niin velalla eläminen on poissa tulevaisuuden hyvinvoinnista. Velka on näppärä tapa siirtää tulevaisuudenodotukset tähän hetkeen, mutta jos tulevaisuudenodotukset paljastuvat ylimitoitetuiksi laajassa mittakaavassa, niin velkojen hoito käy taakaksi ja velkojen vakuuksina olevien reaaliomaisuuksien arvot romahtavat.

Talouskasvun pakko


Perimmäinen syy talouskasvupakkoon kapitalistisessa talousjärjestelmässä on se, että ilman talouskasvua talousjärjestelmä tulee epävakaaksi. Taloustieteilijä Minq Li (2014) on tutkinut teollisuusmaiden historiaa tältä osin 1900-luvulta ja todennut, että pitkäaikainen alle 2 %:n vuotuinen talouskasvu on edeltänyt sosiaaliseen epävakauden merkittävää lisääntymistä. Kapitalistinen talousjärjestelmä voidaan määritellä loputtoman pääoman kasautumisen järjestelmäksi, jossa etusija on pääoman ikuisella kasvulla (Wallerstein, 2004). Miksi kapitalistinen talousjärjestelmän vakaus on riippuvaista talouskasvusta?

Ajatellaanpa taloutta, joka ei kasva. Kapitalistien voitot ovat osa taloudellista tuotantoa, joista osa pitää investoida takaisin, jotta kapitalistit voivat pärjätä kilpailussa toisia kapitalisteja vastaan. (Huom! Tässä yhteydessä kapitalisti viittaa sen talousteoreettiseen merkitykseen, josta usein käytetty määritelmä on "pääomasijoittajaan, joka sijoittaa erityisesti suuryrityksiin". Termiä kapitalisti on käytetty muissakin merkityksissä, mutta tässä kirjoituksessa termi viittaa talousjärjestelmän osaan, eikä esimerkiksi "kapitalistisen talousjärjestelmän kannattajaan". Jokainen työssä käyvä ja eläkettä nauttiva suomalainen on "kapitalisti" vähintään eläkejärjestelmämme kautta, mikä mielestäni korostaa hyvin sitä, että "kapitalisti" on tässä kirjoituksessa talousjärjestelmän osa eikä luonnehdinta.) Kapitalistin on pakko investoida esimerkiksi resurssitehokkaampaan (työvoima, raaka-aineet, energia) pääomaan tai tuotantokapasiteetin laajentamiseen (tällöin suuruuden ekonomia auttaa pärjäämään kilpailussa) kilpailukykynsä varmistamiseksi. Mikäli talous ei kasva, niin ennemmin tai myöhemmin voitotkin lakkaavat kasvamasta (keskimäärin, jolloin osa yritystoiminnasta on keskimääräistä huomattavasti tappiollisempaa ja kaataa talouden taantumaan).

Lyhyellä tähtäimellä voitot voivat kasvaa vaikka talous ei kasvaisi, mikäli voittojen osuus kokonaistuotannosta kasvaa. Tämä ei voi kuitenkaan kestää kovin kauan jos talous ei kasva, sillä palkansaajat alkavat vastustaa oman osuutensa pienenemistä jossakin vaiheessa. Työväestön vastustus ja sen myötä sosiaalinen epävakaus tulee takuuvarmasti jo kauan ennen kuin ollaan tilanteessa, jossa kapitalistit saisivat 100 % tuotoksesta eli teoreettisen maksimin. Mikäli puolestaan pääoman muodostuksen kasvu jatkuisi huolimatta siitä, että voitot eivät kasva, niin väistämättä pääoman tuottoaste vähenisi kohti nollaa. Kapitalistin kannusteet investointeihin loppuvat, mikäli pääoman tuottoaste lähenee rajatta nollaa. Kapitalismi on siten järjestelmä, joka perustuu voitontavoitteluun eikä siten voi olla kestävällä pohjalla, mikäli pääoman tuottoaste vähenee vääjäämättä. Näistä kahdesta kapitalistisen talousjärjestelmän epävakaasta ääripäästä voidaan pysyä poissa sillä, että talous kasvaa riittävän suurella nopeudella. Talouskasvu on siten mekanismi, joka pitää kapitalistisen talousjärjestelmän noista ongelmallisista "ääriarvoistaan" eli jossa yritysten osuus voitoista lähenee arvoa nolla tai 100 %.

Työttömyys kasvaa jos tuottavuuskasvu ei johda talouskasvuun


On muitakin syitä, miksi kasvuton talous kapitalistisessa talousjärjestelmässä on ongelmallista. Työvoiman tuottavuus tyypillisesti paranee ajan myötä, kun tuotannon kustannustehokkuutta pyritään parantamaan (kilpailutekijöistä johtuen). Tästä on seurauksena työttömyyden kasvu, mikäli talous ei kasva, jolloin ylijäämätuotannon (se osa tuotannosta, joka kokonaistuotannosta jää kun perustarpeet ja korvausinvestointien tarve on tyydytetty) kysyntä pienenee ja sen myötä työttömyys kasvaa. Mikäli työn tuottavuus kasvaa esimerkiksi 2 %:n vuosivauhtia ja väestö 1 % vuodessa, niin talouden pitää kasvaa 3 % (2  % + 1 %), jotta työttömyys ei lisäänny jos vapaa-aikaa ei haluta lisätä. Käytännössä mm. eläköityminen pehmentää työnkysynnän vähyyttä.

Työvoiman tuottavuuden kasvusta suurin osa onkin tähän mennessä "ulosmitattu" talouden koon kasvuna. Ainetta ja energiaa on yhdistetty yhä uusiksi tuotteiksi ja palveluiksi ja monien aiempien tuotteiden ja palveluiden tuotantomääriä on kasvatettu, kun työn tuottavuus on parantunut ja markkinat laajentuneet. Periaatteessa tuottavuuskasvua voitaisiin ulosmitata myös vapaa-ajan kasvuna, mutta näin on tehty vain pienessä mittakaavassa. Työn tuottavuus on viisinkertaistunut Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkimmäisen puolikkaan aikana, mutta työtuntien määrä ei ole vähentynyt. Täällä on mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitkä tekijät tässä "valinnassa" saattavat vaikuttaa taustalla.

Toinen kapitalistisen talousjärjestelmän ja kasvuttoman talouden yhdistämisen ongelma on osittaisvarantoon perustuva pankkijärjestelmä, joka vaatii talouskasvua. Toisaalta, ilman hyvin toimivaa finanssijärjestelmää kapitalismi ei voi selvitä, sillä investointien rahoittamiseksi tarvitaan velkaa. Pankit luovat rahaa saadakseen korkoa luomalleen rahalle. Rahoitusjärjestelmä auttaa kohtaamaan ne, joilla on säästöjä ja ne, joilla on hyviä investointi-ideoita enemmän kuin varallisuutta niiden toteuttamiseen. Velkaa on kuitenkin olemassa paljon enemmän kuin rahaa ja liikepankit ovat se instituutio, joka valtaosan rahasta "luo". On mahdollista, että sijoittajien tuottovaatimukset eivät täydellisesti jousta reaalitalouden mahdollisesti alentuneen kasvupotentiaalin suhteen vaan sijoittajien suurehko tuottovaatimus olosuhteisiin nähden aiheuttaa erilaisia finanssikuplia aikaisempaa tiheämmin (Galbraith, 2014 ja kansainvälinen järjestelypankki BIS täällä). Mikäli emme halua luopua reaalitalouden kasvusta, niin olemmeko valmiit sietämään mahdollisesti erilaisia finanssikuplia useammin? Tulkitsen niin, että finanssijärjestelmä saattaa nykyisessä muodossaan käydä pitkällä aikavälillä joka tapauksessa taakaksi reaalitaloudelle, sillä velan määrä on kasvanut jo vuosikymmeniä taloutta nopeammin ja samalla reaalikorko on alentunut trendinomaisesti. Tämä tarkoittanee sitä, että lisääntyvä velka on jo pitkään tuonut koko ajan suhteellisesti vähemmän talouskasvua eli velan rajatuottavuus on ollut laskevalla käyrällä jo vuosikymmeniä.

Loppuiko talouskasvu jo?


Mitä jos talouskasvu loppui reaalitalouden osalta viimeistään vuoden 2008 finanssikriisiin ja on ollut lähinnä näennäistä kasvua ennätysalhaisten korkojen, epätavallisten keskuspankkitoimien ja valtioiden voimakkaasti alijäämäisten budjettien ansiota? Mitä jos kestävä talouskasvu ei ole mahdollista ja haluamme sen vuoksi luopua talouskasvusta? Talouskasvu on tuotannon taloudellisen arvon kasvua, mutta nykyaikainen talouskasvu alkoi noin 1820 (katso kuva 4 täällä) ja tähän asti reaalitalouden arvon kasvu on tarkoittanut aineellisten resurssien käytön kasvua liki samassa suhteessa eikä reaalitalouden absoluuttista irtikytkeytymistä energian ja raaka-aineiden kasvusta ei ole näköpiirissä. Toki yksittäisen maan tai maanosan tilastot voivat näyttää, että energiankulutus/päästöt ja talouskasvu ovat jo irtautuneet, mutta se on vain tilastoharha, joka johtuu siitä, että jalostusarvoa on ulkoistettu vähemmän ulkomaille kuin päästöintensiivisimpiä osia globaaleista toimitusketjuista.

Mahdotonta ei ole ainakaan teoriassa se, että talouden materiaali- ja energiaintensiteetti laskee nopeammin kuin talous kasvaa (jolloin käytettäisiin absoluuttisesti aineellisia resursseja vähemmän ajan myötä) ainakin jollakin aikavälillä. Näin ei toistaiseksi ainakaan ole ollut. Toisaalta jos halutaan pitää ilmastonmuutos jollakin todennäköisyydellä edes kohtuullisen turvallisella tasolla, niin tunnetuista fossiilisen energian esiintymistä pitää jättää maahan 80 %. Tämä tarkoittaisi mm. sitä, että kivihiilen käyttö lopetettaisiin huomenna.

Pitäisikö instituutioitamme valmistella jo jossain määrin siihen, että talouskasvua ei enää tule, siitä halutaan luopua taikka sitä halutaan vain sillä ehdolla, että ympäristön tila (kuten CO2-päästöt) kohenee? Tunnettu ympäristötaloustieteilijä Herman Daly on esittänyt, että talouskasvun rajahaitta on nykyisin rajahyötyä suurempi eli jokainen lisäkasvuyksikkö aiheuttaa hyötyään suuremman haitan. Mikäli Daly on oikeassa siinä, että talouskasvusta on tullut "epätaloudellista", niin se tarkoittaisi sitä että rationaalinen taloudellinen toimija, joka tekee päätöksensä marginaalissa, kieltäytyisi lisäkasvusta jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Yleinen retorinen väite on, että kuluttajat haluavat koko ajan enemmän, joten talous kasvaa, koska kuluttajien tarve ei tyydyty koskaan. Täällä on esitetty mielenkiintoista kritiikkiä kuluttajan valinnanvapaudesta ja sen mukaan on mahdollista, että kuluttajan tahto ei ole riippumaton talouden instituutioista, kuten markkinat.

Suomessakin on järjestetty monia talousseminaareja, joissa pohditaan talouskasvun käynnistämistä uudelleen, mutta yhdessäkään ei tietääkseni ole tartuttu vakavasti vaihtoehtoon, että talouskasvu on kerta kaikkiaan loppu ja pohdittu, että miten talouskasvupakon umpisolmusta avauduttaisiin. Harvassa lienee sellaiset, joiden mielestä vuodesta 2009 alkaen talouskasvu on ollut kestävällä pohjalla (siis riippumaton alhaisista keskuspankkikoroista, julkisesta velkaantumisesta ja epätavanomaisista rahapolitiikan keinoista). Jotkut ovat esittäneet, että talouskasvu on perustunut velkaan ja finanssikupliin jo 2000-luvun taitteen ICT-kuplan puhkeamisesta lähtien (ks. esim. Galbraith, 2014). 

Miten yhteiskuntaa tulisi muokata alhaisen talouskasvun varalta?


Rahajärjestelmän muutos lienee välttämätön, mutta ei riittävä ehto, että talouskasvun pakosta voidaan luopua (Kansainvälisen valuuttarahaston mallinnuksen mukaan velattomaan rahaan siirtymällä suuri osa yksityisestä ja julkisesta velasta lakkaisi olemasta eikä siirtymiseen löytynyt tutkimuksessa esteitä). Tämä ei tarkoittaisi sinänsä talouskasvusta luopumista vaan varautumista siihen, että sitä ei kuulu eikä näy, kun nykyistä heikkoa talouskasvua ylläpitäviä poikkeustoimia ei enää ole käytettävissä. Mitä muuta tarvitaan? Tasaisempi työnjako lienee perusedellytys, jo siksi, että tuottavuuden kehitys on ulosmitattava lisääntyvänä vapaa-aikana jos sitä ei tehdä/voida tehdä tuotannon kasvattamisena? Mitä muuta?

Kasvua on mukavampi äänestäjille jakaa kuin nolla- tai miinussummaa, mutta jonkun on uskallettava kysyä kiperiä kysymyksiä sen varalta, että talouskasvu on ohi tai siitä halutaan jossain vaiheessa luopua muista syistä (kuten ilmastonmuutoksen hillintä). 1900-luvun talouskasvu perustui teollistuvissa maissa varsin suurelta osin siihen, että naisten osallistuminen työmarkkinoille kasvoi mm. sähkön, juoksevan veden ja pesukoneen myötä liki miesten tasolle. Näin naisten työpanos tuotiin rahatalouden piiriin. Tämä loi positiivisen palautekytkennän kautta eli itse itseään ruokkien suuremmat markkinat, mikä puolestaan kannusti syventämään työnjakoa ja loi suuruuden ekonomiaa, jonka avulla suuremmat markkinat voitiin hyödyntää. Voitaisiinko pienentyvään elintasoon ikään kuin peruuttaa niin, että esimerkiksi perustulon myötä aletaan suosia vaikeasti työllistyviä osallistumaan yhteiskuntaan esimerkiksi järjestö- ja vapaaehtoistyön kautta? Näin tapahtuisi eräänlainen käänteinen monetisointi eli rahataloudesta pakitettaisiin osin pois. Vapaaehtoistyö saattaa tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin rahassa mitattavaa voittoa. Suuruuden ekonomian keinotekoinen suosiminen esimerkiksi verotuksen keinoin pitäisi poistaa? Voiko paikallinen, pieni katsastuskonttori kilpailla reilusti kansainvälisen ketjun kanssa, joka voi näyttää tuloksen siellä missä sitä verotetaan vähiten?

Yhdysvalloissa on lisääntymässä sellainen malli, jossa yrityksen työntekijät ovat yrityksen osaomistajia. Eläköityvät menestyneen yrityksen omistajat ovat joissakin tapauksissa siirtäneet yrityksensä työntekijöidensä omistukseen. Suurin tällainen esimerkki on tiettävästi yli 4000 työntekijää työllistänyt yritys. Suomessakin on menossa suurten ikäluokkien eläköityminen. Jos halutaan, että yritystoiminta jatkuu, niin voitaisiinko sitä kannustaa niin, että "sukupolvenvaihdos" voitaisiin toteuttaa erilaisia verohelpotuksia hyödyntäen niin, että yrityksen töntekijät siirtyvät yrityksen omistajiksi niin halutessaan? Toki tällainen menettely vaatisi useita lakimuutoksia, sillä perinteinen jako yrittäjäksi ja palkansaajaksi saattaa olla ongelmallista silloin kun tällainen yritys joutuu lomauttamaan tai irtisanomaan työntekijöitä. Sosiaaliturva tosin joutaisi isoon remonttiin jo ihan muistakin syistä, koska sosiaaliturvamme on tilkkutäkki, joka toimi parhaiten silloin kun oli elinikäisiä työsuhteita.

Aina silloin tällöin näkee väitettävän, että osakeyhtiölain mukaan pörssiyrityksen täytyy maksimoida omistajiensa osakkeiden arvo. Se ei ole totta. Osakeyhtiölain mukaan yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Yrityksen voitto tulee reaalimaailmasta. Yrityksen markkina-arvo puolestaan tulee siitä, millaiseksi sijoittajat arvioivat yhtiön tulevaisuuden. Osakeyhtiön voittoa voi maksimoinnin sijaan osakeyhtiölain puitteissa myös optimoida. Tällöin esimerkiksi voittoa voidaan tehdä niin, että voittoa tehdään niin paljon kuin henkilöstön hyvinvoinnin kärsimättä voidaan tehdä. Osakeyhtiölaki ei rankaise yhteiskuntavastuusta eikä se määrää yhtiöitä toimimaan sosiopaatin tavoin. Osakeyhtiölaki mahdollistaa hyvin sen, että asiakkaat ovat yrityksen tärkein sidosryhmä, minkä jälkeen tulevat yrityksen työntekijät ja omistajat (nimenomaan tässä järjestyksessä). Moni globaali yritys saattaa olla jo menossa tähän suuntaan.

Työtä voitaisiin jakaa pienempiin osiin siltä osin, kuin se on mahdollista (työnantajia voitaisiin kannustaa työn jakamiseen sopivasti työnantajamaksuja rukkaamaalla). Kohtuullisella määrällä työtä on kansanterveydellisiä etuja. Jonkinlainen perustulo voisi toimia tässä, sillä se mahdollistaisi nykyistä enemmän ottamaan vastaan vapaaehtoistyötä niille, jotka jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle. Vapaaehtoistyö on yhteiskunnallisen hyödyn, turvallisuuden ja vakauden kannalta hyväksi, sillä vapaaehtoistyö on tyypillisesti sellaista työtä, jolla on pieni rahallinen arvo, mutta suuri yhteiskunnallinen arvo? Esimerkkeinä tulee mieleen vanhustenhoito ja junioritoiminta. Perustulo vaatii veroprogression jyrkentämistä, mutta onko siihen halukkuutta? Vastapainona on yhteiskunnallisen vakauden lisääntyminen. Mitä vähemmän kakku kasvaa, niin sitä tasaisemmin se täytyy jakaa? Voidaanko veroparatiisien purkamisen (EU-tasolla) tiellä jatkaa ja saada tätä kautta rahoituspohjaa osallistavampaan yhteiskuntaan? Minusta niin kutsuttu osallisuustalous on mielenkiintoinen vaihtoehto, jota kannattanee seurata. Olen kiinnostunut lukijoiden ideoista ja kommenteista joko suoraan blogiin tai sosiaalisessa mediassa.


Lähteet:


Immanuel Wallerstein, 2004. World-Systems Analysis: An Introduction. 
Minq Li, 2014. Peak Oil, Climate Change, and the Limits to China's Economic Growth.


Lisää luettavaa aiheesta keskustelun virikkeeksi:


Talouskasvupakosta: http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2009/02/08/onko-talouden-pakko-kasvaa/20093342/12
Rahan luonteesta: http://www.talousdemokratia.fi/?q=korko_ja_eksponentiaalinen_kasvu
Talouskasvusta luonnontieteen kannalta: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2013/07/miksi-talouskasvu-lyhyt-katsaus-kasvun.html
Öljyhuipun mahdollinen vaikutus talouskasvuun: http://www.resilience.org/stories/2014-03-11/reasons-for-our-energy-predicament-an-overview
Professori Arto Salosen mietteitä talouskasvun mahdollisesta haitallisuudesta varakkaissa maissa: http://artosalonen.com/vaestonkasvu-ja-talouskasvu/

torstai 15. tammikuuta 2015

Bensiinin myynti kasvanut kymmeniä prosentteja Yhdysvalloissa

Öljynhinta on laskenut yli 50 % viimeisen kuuden kuukauden aikana. Yhdysvalloissa moottoribensiinin kulutus ja ajettujen kilometrien määrä ovat olleet voimakkaassa laskussa viime vuosina kun öljyn hinta on ollut korkealla. Nyt trendi näyttää ainakin tilapäisesti kääntyneen, sillä öljyn hinnanlaskun myötä moottoribensiinin kulutus on noussut yli 40 %.




Yhdysvalloissa moottoribensiinin verotus on hyvin kevyttä (keskimäärin alle 23 dollarisenttiä gallonalta eli noin 6 senttiä litralta), joten öljyn hinnanmuutokset päätyvät lähes suoraan moottoribensiinin hintaan. Suomessa bensiinin hinnasta reilusti yli puolet on veroja nykyisellä öljynhinnalla. Vertailua hankaloittaa se, että osa Suomen polttoaineveroista (ja veroluonteisista maksuista) on suhteellisia ja osa absoluuttisia, mutta kokonaiskuva on silti selvä. Bensiinin kulutus on laskenut rajusti vuoden 2007 jälkeen kun öljynhinta on ollut korkealla (kuva 1). Öljyn voimakas hinnanlasku tarjoaa nyt mahdollisuuden tarkastella, että onko moottoribensiinin kulutuksen laskun taustalla pysyvä sosiaalinen muutos vai onko korkea bensiinin hinta vain tuhonnut bensiinin kysyntää. Näyttäisi, että moottoribensiinin kysynnän lasku ei ollut pysyvää ja että kysyntää on ainakin osin padonnut korkea hinta eikä bensiinin laskeva kulutus ole johtunut ainakaan pelkästään demografisista tekijöistä (esim. väestön ikääntyminen) tai muista hinnasta riippumattomista sosiaalisista tekijöistä.

Öljyn (Brent-laatu) hinta on laskenut yli 50 % ja sen myötä Yhdysvalloissa bensiinin hinta keskimäärin noin 40 %, joten tämä muutos tarjoaa hyvän mahdollisuuden tarkastella kulutusmuutosten taustoja. Valitettavasti moottoribensiinin kulutustietoja on saatavilla vain lokakuuhun asti eli tämä tilasto laahaa muutaman kuukauden moottoribensiinin hintatietoja perässä, mutta trendinmuutos on silti selkeä.  Näyttää siltä, että moottoribensiinin kulutus on noussut liki 50 % vain muutamassa kuukaudessa (kuva 1). Olin eilen kahden vaiheilla, että julkaisenko tämän jutun nyt vai odotanko lisävahvistusta EIA:n tilastoille. Päätin odottaa, mutta lisävahvistusta tulikin jo eilen illlalla, sillä The Fortune -lehden mukaan Yhdysvaltain kauppaministeriön tiedot vahvistavat, että marras- ja joulukuussa kuluttajat laskennallisesti säästivät noin 15 miljardia dollaria marras-joulukuussa 2014 kun öljynhinta laski. Tästä säästöstä noin 38 % palautui takaisin bensiinin myyntiin eli polttoainetta myytiin liki 40 % enemmän kuin vertailutilanteessa. Kyse ei siten ilmeisesti ole mistään jerrykannujen täyttämisestä tai muusta kuluttajien varastojen lisäämisestä, vaan ihan aidosta kysynnän muutoksesta, joka on seurausta siitä, että kuluttajilla oli enemmän rahaa käytössään öljyn hinnanlaskusta.

Kuva 1. Yhdysvaltain moottoribensiinin kulutus ja moottoribensiinin hinta 1993-2014. Lähde: EIA. Bensiinin hintatiedot ovat koko vuodelta 2014, mutta bensiinin kulutuksen tilastot päättyvät lokakuuhun 2014. 

Yhdysvaltain bensiinin kulutuksessa on vuonna 2007 alkaneen laskutrendin lisäksi havaittavissa selkeää syklisyyttä vuodenaikojen mukaan. Kuvan 1 resoluutio ei riitä tätä havainnollistamaan. Kuvasta 2 voidaan havaita, että tämä luontainen syklisyys ei selitä nyt nähtävää kulutuksen nousua, sillä yleensä syksyisin bensiinin kulutus on ollut joko laskussa tai paikallaan. Vuoden 2014 syksy poikkeaa muista 2010-luvun vuosista, mikä tukee olettamusta, että kulutuksen rajun nousun taustalla on lähinnä bensiinin hinnanlasku.

Kuva 2. Yhdysvaltain moottoribensiinin kulutus kuukausittain vuosina 2010-2014. Lähde: EIA. Bensiinin kulutustilastot päättyvät lokakuuhun 2014. 
Näyttäisi siis, että Yhdysvalloissa ei sittenkään bensiinin jo suhteellisen pitkään jatkunut kysynnän lasku ole ollut seurausta ainakaan täysin demografisista tai muista bensiinin hinnasta riippumattomista sosiaalisista tekijöistä eikä siirtymisessä polttoainetaloudellisempaan autokantaan, vaan että bensiinin korkea hinta on ainakin osin padonnut sen kysyntää. Tämä on ikävä asia sekä ilmastonmuutoksen ja öljyn globaaliin tuotantohuippuun varautumisen kannalta. Yhdysvaltain autokannan polttoainetaloudellisuus on parantunut huikeat 25 % vuodesta 2007 vuoteen 2014. Tämä on enemmän kuin Yhdysvaltain polttoainetaloudellisuuden ns. CAFE-standardien täyttämisestä olisi pelkästään seurannut, joten öljyn korkea hinta vuodesta 2007 alkaen on selvästi kannustanut muuttamaan autokantaa polttoainetaloudellisemmaksi.

Polttoainetaloudellisia autoja on vaikeampi myydä, kun polttoaineiden hinnat laskevat. Eikä tässä kaikki, sillä paljon polttoainetta kuluttavien autojen myynti on kasvanut Yhdysvalloissa merkittävästi viime syksynä. Michiganin liikennetutkimusinstituutin vuonna 2012 tekemän tutkimuksen mukaan amerikkalaisten kuluttajien ostopäätöksissä vaikuttaa yllättävän paljon se polttoaineiden hintataso, joka auton ostohetkellä vallitsee. Tässä kohtaa on hyvä muistaa (tai vilkaista kuvaan 1), että Yhdysvalloissa bensiinin hinta vaihtelee paljon rajummin kuin esimerkiksi Suomessa johtuen esimerkiksi paljon kevyemmästä polttoaineverosta Yhdysvalloissa. Bensiinin hinnan ollessa alhaisempi myydään enemmän paljon polttoainetta kuluttavia autoja ja päinvastoin.

Suomessa Osmo Soininvaara ehdotti taannoin, että kun öljynhinta laskee niin vastaavasti öljyjalosteiden verotusta pitäisi nostaa. Tällainen veromuutos toisi pitkäjännitteisyyttä mm. polttoainetaloudellisten autojen markkinoihin ja polttoaineiden kysyntään ja voisi siten osaltaan edistää ilmastonmuutoksen hillintää ja sopeutumista tulossa olevaan/jo käynnissä olevaan öljyntuotantohuippuun.

Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa öljyjalosteissa on niin paljon veroja, että ne "puskuroivat" kuluttajahintoja tehokkaasti vaihteluilta öljynhinnassa. Tämän voi olettaa luovan vakaampaa taloudellisesta ympäristöä, jossa yritykset tekevät investointipäätöksiä, joten vero polttoaineissa voi ehkäistä huonoja investointeja kun öljyn hinta on tilapäisesti alhainen. Yhdysvalloissa on edessä rajuja kulutusmuutoksia jälleen, mikäli öljynhinta nousee tulevaisuudessa, kuten monet arvelevat sen tekevän. Öljyn tuotantohuippu on monien analyysien mukaan lähellä ja öljyntuotantohuipussa on oletettavaa, että öljyn hinnanvaihtelu lisääntyy. Tässäkin mielessä polttoainejalosteiden hintoja stabiloiva (kenties hitaasti nouseva) vero voisi olla perusteltu. Samalla esimerkiksi työn verotusta voitaisiin keventää, mikäli veroastetta ei haluta korottaa.